36

  Sunnuntai

  Viikonpäivä, joka jostain syystä ei ole lempiviikonpäiväni.  Se on lapsena ollut se kyläilypäivä, jolloin tuli sukulaisia tai tuttavia käymään.  Jos menimme sellaiseen kylään, jossa ei ollut lapsia, se oli oikeastaan suoranaista tylsyyttä.   Seuraavana päivänä tuli arki ja sen velvolisuudet, ja ehkä vähän aamulla väsyttikin.  Naapurissa kyläillessä myöhään, isä kantoi minut kotiin, hyvä palvelu sinänsä...

  Kouluikäisenä sunnuntait olivat ainoita vapaapäiviä, kunnes myös lauantain koulupäivät lopetettiin ja tuli 5-päiväinen kouluviikko.  Se tiesi lauantai siivousta tai lepomista.  Äitini kysyi; leivotko vai siivoatko?  Useimmin leivoin.  Muita vaihtoehtoja ei sitten ollutkaan.  Esim. Makaatko iltapäivään  vai pelaatko...

  Siivouspäiväksi lauantai sitten moneksi vuodeksi jäikin, vain tottumuksesta.  Sama kai se nyt on minä päivänä siivoaa, mutta kun silloin on aikaa, vaikka toisaalta ehtisi hyvin arkenakin töiden jälkeen ne pari mattoa ravistaa ulkona.  Tavat ovat tulleet jäädäkseen ja se luo ehkä tietynlaista turvallisuutta, ainakin lapsille, että asiat tehdään samalla tavalla.

  Olen vähän sunnuntai-allerginen... Silloin kun muutin manseen, mieheni oli yrittäjä, ja aina sunnuntaisin töissä.  Jos tuli vieraita, kävimme häntä morjestamassa työpaikalla, koska hänen työpäivänsä päättyi vasta yhdeksältä, ja siihen liittyvät siivoushommelit ym työhön liittyvät jutut oli tehtävä työpäivän lopuksi.    Kylässä kävin sitten lasten kanssa keskenämme ja kaikissa juhlissakin, koska mieheni oli "aina" töissä viionloppuisin.

  Sunnuntait tietää myös aina tietysti sitä, että henkisesti huomenna on työpäivä.  Sitä ei tietenkään aktiivisesti koko ajan ajattele, mutta kuitenkin se siellä takaraivossa nakuttaa...

  Nykyään vietän yksikseni parisen tuntia sunnuntaisin kotona, koska mieheni lähtee yleensä pyöräilemään salille.  En tiedä johtuuko se siitä, että kun hän aina lähti sunnuntaisin töihin, tulee itselleni pieni masennus siitä, ettei olekkaan koko päivää kotona.  Tietysti voisin itsekin tehdä jotain  vastaavaa, mutta jostain kumman syystä sellainen ei nyt meikäläiseen ollenkaan iske.

  Olen tullut ulkopuoliseksi kaikelle isossa porukassa tehtävälle aktiviteetille.  Kuntosalit varsinkin ahdistavat erityisesti.  En viihdy, eikä nyt vaan yksinkertaisesti kiinnosta.

  Vuosi sitten kun sunnuntaisin veimme pojan aina linja-autoasemalle, kun hän palasi lomilta takaisin armeijaan, oli sekin sellainen asia joka lisäsi sunnuntai-illan tylsyyttä.

  Olen joskus lukenut, että tutkitusti  sunnuntai on pahin päivä viikosta.  Uskon sen kyllä ehdottomasti.  Nykyään sunnuntai on siinä mielessä kiva päivä, että tytär, joka on muuttanut pois kotoa, tulee sentään usein kotiin syömään.

Kivoin päivä on perjantai!

Hyvää alkuviikkoa, kaikesta huolimatta!

  35

  Vain elämää

  Tässä en tarkoita tv-sarjaa, enkä laulua jolla on sama nimi.  Tarkoitan että tämä kaikki on vain elämää.  Kaikkineen iloineen ja murheineen.  Joskus iskee alakulo ja riittämättömyyden tunne.  Toisinaan jalat eivät millään meinaa pysyä maan pinnalla.  Auringonpaiste saa hymyn huulille ja jotenkin tuntee olevansa kuin pieni lapsi , joka on kesälomalla, eikä ole kiire minnekkään.  Voi istahtaa keinuun ja lukea postista tulleeen lehden tai kesken jäänyttä kirjaa.  Istua hiljaa ja kuunnella lintujen laulua ja koirien haukuntaa.  Jossakin kaukana menee autoja ja lasten ääniä kuuluu naapurista.  Asettelen itseni parempaan asentoon ja ajattelen olevani kaiken tämän ulkopuolella.  Velvollisuudet eivät paina.  Pari tuntia ihan yksin.  Haen sisältä piirustusvälineet ja piirrän mitä mieleen juolahtaa... Joskus niistä tulee ihan kelpokuvia, usein vaan mielen viivaa paperilla, sen kummempaa päämäärää vailla.

  Kävelen viileällä nurmikolla paljain varpain.  Haen muutaman vaselman pensaasta ja palaan keinuun istumaan.  Olen huono keskittymään, varsinkin lukiessa.  Joskus joudun lukemaan saman sivun monta kertaa uudelleen, koska korvani keskittyvät kuuntelemaan jotain kaukaa tulevaa ääntä.  Usein en muista ollenkaan mitä olen lukenut ja saan taas lukea uudelleen ja taas kyllästyn.

  Menen keittämään kahvia.   Pyykitkin olivat jo peseytyneet ja kaipaavat kuivumaan ripustamista.  Ne siinä kahvin tipuessa ehtii mukavasti viedä ulos kuivumaan.  Par voileipää kahvin kanssa riittää tällä kertaa syömiseksi.  Jos nälkä kasvaa liian kovaksi, en siedä yhtään mitään tai ketään lähelleni, varsinkaan yhtään puujalkavitsiä ei kestä alhainen verensokeri siinä tilanteessa.

  Eilen oli kova nälkä.  Tuli huono olo.  Piti lähteä kaupungille ja mennä johonkin kahvilaan käymään, mutta totesin että jotain on syötävä jo sitä ennen tai murhaan jonkun... en voi ymmärtää kuinka nälkä voi aiheuttaa sellaisen ärsyyntymisen olotilan, mutta se on todella inhoittavaa, kun tietää, että jo muutkin siitä kärsivät....

  Joskus nukun huonosti.  Tiedättehän tunteen kun kaikki maailman asiat ovat siinä päässä pyörimässä, eikä mistään hyvästä saa kiinni.  Kaikki asiat ovat negatiivisia ja paisuvat vielä kamalammiksi yön pitkinä tunteina. Kuinka ihminen voi yöllä ajatella niin paljon ja niin ikäviä...  aamulla on kuin lyötynä, ei saa mistään kiinni  ja fiilis kompuroi joka askeleella...

  Sitten taas välillä kaikki tuntuu niin fantastiselta ja mahtavalta.  Nukkuu kuin pieni porsas, ja vaikka radio soi korvan vieressä, ei siihenkään tahdo herätä.   On niin onnellinen kaikesta ja kaikista.

  Kyllä välilä tulee sellainenkin mieleen että eläimenä olis aika paljon helpompi olla.... Ei tarvitsisi miettiä päällepantavaa. Millaiselta koti näyttää,  Millä tuulella olen tänään.   Mitä ruokaa laittaisin.  Näyttääkö hyvältä, iloiselta, väsyneeltä, surulliselta, olenko hyvä siinä ja tuossa, teenkö asiat oikein vai väärin, olenko tarpeeksi sosiaalinen, teenkö tarpeeksi töitä, että saan laskut maksettua, olenko hyvä ammatissani, olenko tarpeeksi sitä tai tätä, osaanko elää, liikunko tarpeeksi, syönkö oikein vai huonosti, kierrätänkö, soitanko liian kovaa radiota, ärsytänkö naapureita, olenko hyvä äiti, vaimo, ystävä....

  Olisinko lintu  ja lentäisin vain etelän lämpimään......

  34

  Loman loppu

  Kaksi viikkoa lomalla.  Noin aikana se ei tunnu kovin pitkältä ajalta, mutta uskon että se riippuu paljon siitä, mitä sen kahden viikon aikana tekee...

  Kotona ollessa ehkä heräilee vähän myöhemmin, syö rauhallisesti aamupalaa ja ottaa muutenkin aika hissukseen.  Mies nyt kuitenkaan ei malttanut ihan lötkötellä, vaan halusi harrastaa pyöräilyä ja kävi salilla, mutta itse olin kyllä suhteellisen laiskana.

  Omat harrastukseni ovat muutenkin jääneet aikalailla kirjoitteluun ja piirtelyyn.  Jostain kumman syystä liikkuminen on ollut erittäin tökkivää...

  Jonkun verran tuli sentään käveltyä ja kun kaupungissa ollaan ja kesätapahtumia täällä riittää, niitä sitten jonkun verran kävimme katsastamassa.

  Tallinnan reissukin tuli tehtyä.  Ihan sellainen pikainen pyrähdys, mutta yksi yö paikan päällä kuitenkin.  Hotelli sijaitsi lähellä vanhaa kaupunkia, joka oli kätevää, varsinkin silloin kun ei ollut sitä sateenvarjoa mukana...  Ilmat suosivat kuitenkin lomaamme siellä.  Poislähtiessä alkoi juuri sataa kaatamalla, kun uudet lomailijat saapuivat.
   Vanha kaupunki on kyllä ihana.  Sen muhkuraiset kadut ja tunnelma on niin rauhallinen.  Ihmiset kävelevät hitaasti ja nauttivat menneen ajan lumosta.  Siellä on osattu huomioida se myös tarjoilijoiden vaatetuksessakin.  Ihmiset maksavat mukisematta kalliit juomansa kun saavat sen nauttia  sen ajan havinassa...

  Laivalta sitten kannetaan selkä vääränä... tai siis vedetään kärryissä.... halvempaa kaljaa maihin...itseäni se enimmäkseen nolottaisi...mutta jokainen tekee omat ostoksensa.

  Kesä on ollut viileä ja sateinen, mutta kaikkea kasvaa nyt ihan valtavasti.  Viinmarjoja, viinirypäleitä, vadelmia ja mustikoita, jotka ovat tosin vielä metsässä....

Tänä vuonna emme tehneet suunnitelmia kesäloman varalle.  Hieman pelkäsin, että tulee sellainen olo, että päivät menevät siihen, että käydään kaupassa ja tehdään ruokaa ja se on sitten siinä.  No teimme kaupungissa kävelyretkiä, mm kävimme Näsilinnassa joka on ny komeudessaan ihan käymisen arvoinen paikka.  Tosin olimme siellä maanantaina, jolloin museopuoli on kiinni, mutta lounastimme hyvää salaattia.  Huomionarvoista oli myös kätevä tarjotin, josta ei lähtenyt lautaset eivätkä lasit liikenteeseen. Pinta oli hieman matta, siinä pysyi hyvin kaikkiastiat  paikoillaan.  :D

  Parit ukkoset ja sateet, mutta myös kukkaisviikolla osunut kukkaiscruising oli kiva kokemus.  Ajelimme Ratinasta Keskustorille.  Tosin tämä oli jo toinen kerta, mutta yhtä hauskaa on välillä olla itse kulkueessa, kuin katsella sitä ...

  Työt alkoivat, mutta ei niin kiireisenä, kuin kuvittelin.  Enhän tätäkään olisi muuten ehtinyt kirjoitella....


Seuraavaa lomaa odotellen...

  33

  Yllätysvierailu

  Kesälomalla usein sataa ja varsinkin silloin kun oikein muutenkin pännii olan takaa... Kun ei ole tullut suunnitelleeksi mitään erityistä tekemistä, jolloin päivät sitten vaan menevät samalla kaavalla... päivä on jo puolessavälissä ja sitten aletaan miettiä, että pitää käydä kaupassa ja mitä sieltä sitten oikein ostetaan, eli mitä ruuaksi...?

  Kuinka ollakkaan päätin , että lähdetäänkin sittenkin käymään kotikylällä yllättäen, sen enempiä sopimatta.  Sen verran soitin, että äitini on kotona, en muuta.  No tottakai hän siitä arvasi, että luultavasti olemme sinne parin tunnin päästä ilmestyviä, mutta eipä ole sitten ehtinyt montaa päivää odottelemaan.  Hän yllättyi iloisesti.

  Ensitöiksemme kävimme kaupassa, koska hänellä ei kuulemma ollut mitään kotona.  Lopulta muuta ostettavaa ei kuitenkaan keksinyt kuin sämpylöitä... ja kahvipaketin jonka veisi nimipäiväsankarille illalla ( jonka sitten unohdimme ostaa )  Ostimme kuitenkin niitä sämpylöitä, pullaa, lohiviipaleita, etikkakurkkuja, palvattua lihaa...ja karjalan piirakoita, sekä peruna- että riisipiirakoita.

  Mamma oli jo keittänyt kahvit kun palasimme.  Hänelle oli tänään kuitenkin tullut kunnan puolesta kanaa ja riisiä, jonka hän oli jo puoliksi syönyt aamupäivällä, sillä kello oli jo kolme.

  Huomasin, että hän oli laittanut silityslaudan valmiiksi, oli aikonut silittää 3 T-paitaa.  Silittelin ne siinä ohimennen, ja huomasin että pistorasian suojalevy oli pahasti irralaan.  Kiinnitimme sen, kun vihdoin ensin löysimme sopivan ruuvimeisselin.

  Kysyin, mitä muuta tehtävää olisi... eipä tietenkään oikein mitään, mutta tuo kukkapenki on jo niin sotkuisen näköinen ja kukat huonossa kunnossa,   mutta ei kuitenkaan olisi saanut sitä alkaa siivoamaan.  Siihen meni ehkä 10 minuuttia...

  Olin ottanut mukaani uuden lehden postilaatikosta lähtiessäni ja ajattelin että lukaisen sen siellä nopeasti, jotta voin sen sitten jättää sinne lähtiessäni.  Viimeksi käydessäni, olin vienyt hänelle värityskirjan ja puuvärit, sanoin että hän voi sitä väritellä sillä aikaa...mutta jostain syystä siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään, se nyt vaan ei oikein kiinnostanut.

  Kun kerran olen "karvari" ammatiltani, olin ottanut välineet mukaani, tosin olin unohtanut sakset kotiin, mutta eipä se haitannut, kun oli sentään Fiskarssin keltapäiset sakset lähellä... hiukset tulivat kuntoon...  ja samalla se lattiakin sitten imuroitiin...

  Nuo pienet tehtävät ovat isoja iäkkäälle ihmiselle.  Ne vievät yllättävän paljon aikaa koska liikkuminen ja ajatus alkaa kulkea jo vähän hitaasti.  Kaikki tekeminen on kuin hidastettua kuvaa katselisi...   Astianpesukoneen täyttäminen ja tyhjennys on itselleni nopea toimitus ja siinä samalla pyyhkii pöytää tai tekee jotakin järjestelyä samalla...

  Toisaalta siinä se vanhan ihmisen aika sitten kuluukin vähän paremmin kun kaikki tekeminen  vie vähän enemmän aikaa...

  On jotenkin peloittavaa ajatella vanheneminen... kaikki  vanhenevat eri tavalla.  Toisten pää ei pysy ajan tasalla toisilla taas jalat eivät tottele...  

  Ai niin yksi kaappikin sitten vielä siivottiin yhdessä, vaikka hän kovasti vastusteli.  Saimme saaliiksi poltettavaa roskaa ja lasipurkkeja.  Nyt kaappi on siisti ja siellä on tilaa... joulukynttilät ylähyllylle ja muita tarpeellisia tavaroita siihen käden ulottuville...

  Sitten hän haki hitaasti kukkaron.  Sanoin, että en ota rahaa siitä, että puuhailen sieltä täältä jotain pientä.  Olen hänen lapsensa, en siivooja joka ottaa maksun joka tekemisestä.  Laittoi sen setelin sitten kiltisti takaisin kukkaroonsa...  On hassua miten iäkkäille ihmisille on aina tärkeää yrittää maksaa siitä, että tekee jotakin mielestäni ihan minulle itselleni hyvin pientä ja vähäistä hommaa.

  Hän kiitteli moneen kertaan siitä, kuinka oli mukava yllätys, että tulimme noin yhtäkkiä yllättäen... vielä soittaessani kotoa, että olimme päässeet takaisin "ehjänä" hän vielä uudelleen kiitti siitä että oli niin mukavaa...Meillä on aina tapana soittaa, kun olemme päässeet perille.  Se vaan joskus meinaa unohtua...  sitten alkaa puhelin soida ja sieltä mamma kyselee, että jokos olette perillä, kun soittoa ei siihen totuttuun aikaa alkanut kuulua.

  Välittäminen, huolehtiminen ja huolestuminen... niin samanlaisia ja lähellä olevia asioita.  Vähän surullistakin....

  Kotikunta tuntuu joka kerralla aina vaan pienemmältä ja pienemmältä, vaikka se nyt "maailmankartalle" on päässytkin Haikaroiden ansiosta, niitä kun aikaisemmin ei ole Suomessa pesinyt.  Pikkupaikkakunnalle virtaa bongareita päivittäin.  Toivottavasti se tuo myös paikallisille yrittäjille vähän lisäansioita.

  Viikonloppuna on sitten kylän kesäjuhla Kosken kohaus.  Siellä yrittäjät levittäytyvät kylän raitille pikkupöytineeen ja kaikki ovat siellä.  Tänä kesänä vaan ilman haltiattareet ovat olleet huonolla tuulella, jonka vuoksi yksi haikaran poikasistakin menehtyi,

Toivottavasti viikonloppuna kuitenkin paistaa, edes vähän!

  32

  Tavaraa

  Kaikille kertyy joskus ylimääräistä tavaraa.  Se on ollut joskus tuikitarpeellista ja välttämätöntä, mutta ajan myötä muuttunut tarpeettomaksi.  Miksi tavaralle käy niin.?

  Kun vuosia sitten on saanut lahjaksi jonkun koriste-esineen, siihen ei välttämättä ole koskaan kiintynyt, jos nyt jostakin tavarasta voi edes sellaista termiä käyttää... no tykännyt.  Sen on vaivihkaa asettanut hyllylle ja siellä se on nököttänyt vuosikaudet, ilman mitään virkaa.  Pölyjä pyyhittäessä tuskin enää muistan , keneltä olen sen saanut, mutta pieni pelko puserossa piilee, että jos sen nyt heitän pois tai vien kirpparille, sen antaja suutahtaa oikein kunnolla...Jos hänkään sitä enää muistaa.

  Ihmiset pitävät tavaraa kodeissaan kymmeniätuhansia... huh. Jos nyt kaikki pienet pinnitkin lasketaan, niin satatuhatta ei taida riittää.  Mutta nyt on herännyt kysymys, miksi ne muuttuvat tarpeettomiksi.  Mies kysyi, miksi sitten olet ostanut, jos et enää tarvitse?  Hyvä kysymys, erittäin hyvä!  En oikeastaan osaa siihen edes vastata.  Itse ostamat jutut vaan sitten vanhenevat, menettävät kiinnostuken tai ovat sittenkin tarpeettomia..  Hienosti asetellut tavarat kaupassa näyttävät hyviltä siellä, mutta kun tuot ne kotiin, se ei sitten enää näytäkkään hyvältä.   Tiedättehän IKEAn ?? Kaikki on niin ihanasti asetettu esille, että niitä on melkeinpä pakko hankkia kotiin... kunkas sitten kävikään...

  Facessa on oikein IKEAsivut, joissa voi ostaa niitä vieläkin halvemmalla joiltakin, jotka ovat huomanneet saman asian, eivät sitten meille sopineetkaan !

  Liinavaatteet kertyvät kaappeihin ja niitä on saanut joskus joululahjaksi, vanhoja vaan ei saa heitettyä pois.  Ovat jo kulahtaneita ja haisevt kaapille, mutta siellä ne ovat tilaa viemässä.

  Entäs sitten lasten tekemät puulelut koulun puukäsityötunnilla.  Voiko sen hellyyttävämpää enää olla.  Ja meillä vielä kaikkea kaksin kappalein...Ei niitä piirustuksiakaan henno heittää pois, vaikka aikuiset lapseni ovat monesti kysyneet,miksi niitä edelleen säilytän...

  Entäs koulukirjat.  No ainakin aapinen pitää säilyttää, ei oikeastaan muuta...mutta kyllä niitä ainevihkoja taitaa löytyä vielä iso nippu....

  Vanhoja vaatteita, joista vaan niin tykkää.  Se on vaan kangasta! Mutta se oli siellä juhlissa ja niissä häissä tai jokin asiayhteys siihen vaatteeseen vaan liittyy...  Joku sanoi, että ota siitä kuva, vie vähemmän tilaa... mutta jos sitä joskus vielä haluaisi pitää....

  Astioita, jotka ovat ehkä omasta syntymäkodista asti muutosta toiseen roudattu, mutta ei koskaan käytetty.   Kirjat... ei hyvänen aika...  Kaikkea sitä ihminen kerää ympärilleen.

  En koe että korurasia olisi nyt kuitenkaan ensimmäinen josta karsisin mitään.  Korut eivät mielestäni vanhene ja ne oikeastaan muuttuvat iän myötä, eikä niiden arvo edes laske.  Vievät vain pienen tilan.

  Kirjahylly on asia josta haluaisin luopua ja niista "lukemattomista" kirjoista, joita ei ole muistanut kirjakerhosta peruuttaa...

  Liityin facessa sellaiseen ryhmäänkin, kuin  paikka kaikille.  Siellä ihmiset pääsevät sitten kehumaan kuinka hienosti he ovat luopuneet tavaroistaan ja elävät nyt seesteistä aikaa tyhjässä kodissa.  Sotkuinen koti , paljon tavaraa merkitsee inhimillisyyttä ja ihmisten kesken parempaa kommunikointi ja tyhjä avotakkakoti kertoo kylmistä tunteettomista ihmisistä, joille vaan merkitsee ulkoinen käsitys hillitystä luonteesta ja tarkkuudesta ja säntillisyydestä... höpönpöpön!!  Tunnen että toinen vaan ei siedä epäjärjestystä niin hyvin kuin toinen!

  Vaatehuone pursuaa patjoista , matkalaukuista tyynyistä, talvivaatteista, joulukoristeista ( joista käytössä jouluisin  vain murto-osa )  Tyttären hevosharrastus vaatteet ja saappaat, koska hänen omaan kämppäänsä ne eivät mahdu.

  Pesuhuoneestakin löytyy vielä lasten pienenä käyttämiä eläinhahmopesusieniä....jotka eivät ole kelvanneet omaan kämppään...

  Kesäloma alkaa.  Jos emme lähde mihinkään, olisi aikaa siivoilla ja viedä tavaraa pois, mutta toivottavasti paistaa aurinko, silloin on hyvä syy olla ulkona ja tehdä jotain hauskempaa.  :D
 

 

  31

  Ruuhkavuodet

  Se on hyvä termi!  Se kertoo niin paljon siitä, mitä kaikkea yhtäaikaa voi ihmiselle tapahtua.  Tietysti joku hankkii lapset tosi nuorena tai vaikka vasta nelikymppisenä, tai omat vanhemmat ovatkin olleet tosi nuoria, mutta yleisesti kuitenkin ne osuvat siihen viidenkympin tienoille.

  Tunnen eläväni juuri nyt ruuhkavuosiani.   Tosin loppupuolta, koska lapset eivät ole enää pieniä ja osa jo lähtenyt pois kotoa... mutta kokemusta on...
  Elän siis vahvasti vielä työtä tehden ja kuitenkin jo tunnen että olen ennemmin vanha kuin nuori.  En siis ollenkaan tunne itseäni vanhaksi, mutta yli puolenvälin elämää kuitenkin.

  Vanhemmistani  on jo toinen kuollut kohta neljä vuotta sitten.  Äitini on  83-vuotias ja hänen kotonapärjäämistä tässä monesti tulee mietittyä ja tietysti myös siitä on tietynlainen huoli.

Miten lapset pärjäävät elämässä.  Onko sopivia töitä , ovatko he löytäneet oman paikkansa ja ollaanko kasvatettu heidät onnellisiksi ja vastuuntuntoisiksi ihmisiksi.

  Olenko vielä elämäni kunnossa.. ?  Tiedän, ettei urheilu ole lempitekemistäni.  Käyn pitkiä kävelylenkkejä rauhallisessa maastossa tai metsässä ja nautin sellaisesta.  Hikijumppaa olen niin monta vuotta elämässäni harrastanut, että siitä en enää innostu.  Yritin ja halusin olla vähän miehellenikin mieliksi ja käydä salilla, mutta se ei vaan tunnu sellaiselta asialta josta enää nauttisin.

  Nyt tätä kirjoittaessani huomaan sen , jota kaikki elämäntapavalmentajat toitottavat... ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni, jos silloinkaan...

  Olen löytänyt sen todellisen itseni siinä hetkessä kun luon vimmalla jotakin ...

  Eilen kun satoi, tuli yhtäkkiä mieleeni, että kun päsen kotiin , pitää nopeasti saada vesiväreilä maalattua paperille vahvoja värejä ja viedä se sateeseen... tehdä ikäänkuin yhdessä luonnon kanssa taidetta.   Niistä tuli mielestäni upeita !

  Niin, sellaista ruuhkaa vielä on, että poika asuu kotona ja pohtii jatkaako nyt vielä koulua, kun  sai juuri työpaikan... eilen oli saanut sovittua, että vaikka menisikin kouluun, saa tehdä töitä silloin kun se vaan on mahdollista.  Tiedä sitten haluaako asua enää  kotona...

  Oman elämän aloittaminen on uusi ja jännittävä asia, jota sitten taas äidin kuuluu murehtia...miten ne pienokaiset, jotka ovat aikoja sitten ohittaneet pituuskasvussa minut, elämässä pärjäävät. ?

  Tunnenko itseni sitten tarpeettomaksi, kun viimeinenkin huone tyhjenee ja lapsi lähtee...Osaanko olla murehtimatta ?

  Jonkinlainen side on jo katkennut.  Huomasin armeijan jälkeen, että en enää herää hänen tullessaan aamuyöstä kotiin... symbioosi on ohi.  Voin nukkua.

  Ehkä ruuhka onkin jo helpottamassa... ken tietää...


 

  30

  Hääpäivä

  Niin saapui taas päivä, jolloin muistot palaavat.  Siitä ihanasta ja jännittävästä päivästä, jota ei pysty ennustamaan, ei sitten millään, miten se tulee menemään.  Ainakaan sitä ihan ensimmäistä, nimittäin hääjuhlaa.   Muistan, kuinka oli jännittäviä päiviä siitä, että saadaanko auto käymään... meille oli nimittäin joku " ystävällinen" tyyppi keksinyt laittaa hiekkaa hääautomme tankkiin, muutamaa päivää ennen juhlia...  Onneksi saimme sen hoidettua ja auto oli käytössämme.  On muuten vieläkin.  Ihana babyblue Mustang, eli musse !

  Paikka jossa häitä vietimme, oli omakotitalo Teiskossa.  Siitä talosta oli tehty juhlatalo. Se oli kolmikerroksinen, mutta pienissä häissä ihan ok.   Edellisenä iltana olimme järjestelemässä paikkaa ja pesimme ison määrän uusia perunoita juhliimme, myös sulhanen osallistui. Teimme asiat pitkälti itse.  Mieheni veli vamisti meille ruuan ja kyllä se kakkukin sai  koristeensa.  Sitä miettii, kun on katsellut muutaman hääjuhlaojelman, että en olisi  todellakaan halunnut kuluttaa sellaista määrää energiaa siihen, kuinka mietitään monta kuukautta sitä ja tätä... juhlat kuitenkin olivat meidän näköisemme.

Tosin vieraat jakautuivat eri kerroksiin, eli sellaista yhtenäisyyttä emme saaneet aikaiseksi, mitä yleensä häissä tapahtuu, että kaikki ovat samassa salissa ja hääpari istuu edessä.  Emme sitä oikeastaan kyllä halunneetkaan...

  Häävaatteet oli hankittu ajoissa ja työkaverini avustuksella sain kauniin kampauksen ja kaikki sujui hienosti.  Tytär sai myös oman vaaleanpunaisen kimpun pikkuruusuja...

  Häät olivat Messukylän vanhassa kivikirkossa, jossa oli niin kylmä, että polvilumpiot tärähtelivät... vaikka olikin heinäkuun neljäs!  Mutta kuitenkin senverran lämmintä oli, että katto alhaalla lähdimme kirkolta kohti Teiskoa.  Taisimme sen kuitenkin jossain vaiheessa laittaa suojaamaan kampausta ja välillä oli vähän kylmäkin...

  Mitään kummallisuuksia ei häissämme tapahtunut.  Söimme ja nautimme yhdessäolostamme.  Haitarimusiikki toi tunnelmaa ja uskon että kaikilla oli mukavaa.  Omat sukulaisemme tulivat pikkubussilla yhdessä, joka oli kätevästi ajateltu, kun maalta tullessa on varmasti kaikille mukanaolleille helppoa!

 Tytär lähti samaisella bussilla juhlien jälkeen mammalle ja papalle hoitoon, sillä meille oli jo seuraavana aamuna varattu matka Lontooseen.

  Häitä voidaan juhlia niin monella tavalla... isosti tai pienesti, sillä ei loppujen lopuksi ole kyllä mitään merkitystä.  Tärkeä päivä, tottakai, mutta tärkeimpinä kuitenkin olen pitäny kaikkia niitä päiviä sen hääpäivän jälkeen.

  Jokainen hääpäivä, nyt 23. on ollut tärkeä, milloin missäkin...