31

  Ruuhkavuodet

  Se on hyvä termi!  Se kertoo niin paljon siitä, mitä kaikkea yhtäaikaa voi ihmiselle tapahtua.  Tietysti joku hankkii lapset tosi nuorena tai vaikka vasta nelikymppisenä, tai omat vanhemmat ovatkin olleet tosi nuoria, mutta yleisesti kuitenkin ne osuvat siihen viidenkympin tienoille.

  Tunnen eläväni juuri nyt ruuhkavuosiani.   Tosin loppupuolta, koska lapset eivät ole enää pieniä ja osa jo lähtenyt pois kotoa... mutta kokemusta on...
  Elän siis vahvasti vielä työtä tehden ja kuitenkin jo tunnen että olen ennemmin vanha kuin nuori.  En siis ollenkaan tunne itseäni vanhaksi, mutta yli puolenvälin elämää kuitenkin.

  Vanhemmistani  on jo toinen kuollut kohta neljä vuotta sitten.  Äitini on  83-vuotias ja hänen kotonapärjäämistä tässä monesti tulee mietittyä ja tietysti myös siitä on tietynlainen huoli.

Miten lapset pärjäävät elämässä.  Onko sopivia töitä , ovatko he löytäneet oman paikkansa ja ollaanko kasvatettu heidät onnellisiksi ja vastuuntuntoisiksi ihmisiksi.

  Olenko vielä elämäni kunnossa.. ?  Tiedän, ettei urheilu ole lempitekemistäni.  Käyn pitkiä kävelylenkkejä rauhallisessa maastossa tai metsässä ja nautin sellaisesta.  Hikijumppaa olen niin monta vuotta elämässäni harrastanut, että siitä en enää innostu.  Yritin ja halusin olla vähän miehellenikin mieliksi ja käydä salilla, mutta se ei vaan tunnu sellaiselta asialta josta enää nauttisin.

  Nyt tätä kirjoittaessani huomaan sen , jota kaikki elämäntapavalmentajat toitottavat... ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni, jos silloinkaan...

  Olen löytänyt sen todellisen itseni siinä hetkessä kun luon vimmalla jotakin ...

  Eilen kun satoi, tuli yhtäkkiä mieleeni, että kun päsen kotiin , pitää nopeasti saada vesiväreilä maalattua paperille vahvoja värejä ja viedä se sateeseen... tehdä ikäänkuin yhdessä luonnon kanssa taidetta.   Niistä tuli mielestäni upeita !

  Niin, sellaista ruuhkaa vielä on, että poika asuu kotona ja pohtii jatkaako nyt vielä koulua, kun  sai juuri työpaikan... eilen oli saanut sovittua, että vaikka menisikin kouluun, saa tehdä töitä silloin kun se vaan on mahdollista.  Tiedä sitten haluaako asua enää  kotona...

  Oman elämän aloittaminen on uusi ja jännittävä asia, jota sitten taas äidin kuuluu murehtia...miten ne pienokaiset, jotka ovat aikoja sitten ohittaneet pituuskasvussa minut, elämässä pärjäävät. ?

  Tunnenko itseni sitten tarpeettomaksi, kun viimeinenkin huone tyhjenee ja lapsi lähtee...Osaanko olla murehtimatta ?

  Jonkinlainen side on jo katkennut.  Huomasin armeijan jälkeen, että en enää herää hänen tullessaan aamuyöstä kotiin... symbioosi on ohi.  Voin nukkua.

  Ehkä ruuhka onkin jo helpottamassa... ken tietää...