50

  Kotiinpaluu

  No niin , takaisin saatiin tyttö maailmalta.

  Hengästyttää vieläkin eilinen ilta, kun hän kertoi matkastaan.
  Kaikkien unettomien öiden jälkeen voi taas nukkua rauhallisesti.  Kyllä se niin totta on, että edelleen pienet lapset, pienet murheet.  No joo, asennetta sekin vaatii, että   luottaa ja uskoo, että kaikki menee hyvin.  Se vaan ei aina mene.

  Kaikenkaikkiaan matka oli hänelle varmasti elämän suurimpia ahaa- elämyksiä.  Vastakkain asettelua.  Kylmä-kuuma, puhdas- saastainen, turvallinen-epävarma, oikeudenmukainen- huijattu, ... tätä listaa voisi jatkaa lähes  loputtomiin.  Se, että kaikki roskat heitetään ikkunasta ulos junassa, sai pahan mielen, sillä roskiksia siinä maassa ei vaan ollut.  Se että ihmiset makasivat maassa ja tekivät tarpeensa kadulle. Kaikki uskomattomat huijaukset ja varkaudet ja väärät lupaukset eivät vaan ole meille täällä asuville ihmisille hyväksyttäviä asioita.  Kun kerta toisensa jälkeen tulee huijatuksi, ei uskalla luottaa enää edes poliisiin.

  Kun olet täällä kotona. Puhdas vesi itsestään selvyytenä.  Tyyny pään alla ja tutut ihmiset lähellä, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi yleensä pitää valittaa enää mistään.

  Kun tytär meni ulos kirpeään lumituiskuun, hän veti syvään henkeä nenän kautta ja oli iloinen, että ilma on raikasta ja puhdasta.

  Siihen ei ennen varmaan kiinnittänyt edes huomiota...

  49

  Pienet lapset, pienet murheet...

  Lapsethan ovat siis jo "aikuisia" 21v nuoremmat ja 30v .

  Eilen veimme nuoremman tyttären lentokentälle.  Hän lähti kaveriaan moikkaamaan Intiaan.  Lentomatka ei kestä kovin kauan, sattui saamaan suoran lennon Finskiltä edulliseen hintaan.  Mutta lähtö viivästyi niin, että olimme jo kotona Tampereella kun ilmoitti että nyt kone liikkuu:" Hyvää yötä!"

  Sekavin tuntein matka sujui kotiinpäin. Sinne vaan lähti yksin, Intiaan.  Sinne ei itsellä ole koskaan ollut hinkua lähteä.  Mutta täällä me saamme tietysti aika yksipuolisen kuvan siitä, millaista kenties sellaisessa mammuttimaassa saattaa olla.  Paljon negatiivisia asioita nousee esiin, vaikka ei itse olisi siellä lähelläkään käynyt.

  Toisaalta taas on paljon ihmisiä, jotka menevät sinne uudestaan ja uudestaan ja jopa jäävät sinne asumaan.

  Tämäkin, tyttären kaveri lähti Thaimaahan  yksin , osti vain menolipun ja on siellä jo ollut puoli vuotta.  Viimeksi sanoi, ettei varmaan takaisin tulekaan... Nyt sitten tuli tytärtä vastaan ja matkustavat n30 tuntia junalla Goaan...

  Olen vähän jopa kade siitä, kuinka rohkeita ja ennakkoluulottomia nuoret ovat.  Itse varmistelen ja varmistelen, jos pitää lähteä täälläkin vaikka vieraaseen kaupunkiin...  Elämä on ollut pienellä paikkakunnalla niin tuttua ja tavallista.  Silloin ei kauheasti interreilattu, eikä vaihto-oppilaitakaan kylästä lähtenyt muille maille.

 Vasta kolmekymppisenä lähdin ensimmäiselle etelän matkalle.  Siitä se sitten alkoi, matkusteleminen ja se vimma ja halu nähdä maailmaa...

  Toivottavasti kaikki menee hyvin, heillä on hauskaa ja ihanaa ja turvallista...ja järki päässä.

  Pienet lapset....

  

  48

  Mennään bussilla...

    

  Olen käynyt töissä nyt kolme kertaa bussilla.  Ensimmäisenä aamuna yritin etsiä aikatauluja silmät sikkurassa, aamupöpperöisenä.  Olen erittäin epävarma bussilla liikkuja.  No löyytihän sieltä se aikataulu ja ehdin pysäkillekin sopivasti.  Sitten tuli taas se epävarmuus, oliko se maksu nykyään 2.50 € vai 2.60 € ?   Pikainen tiedustelu siinä seisovalta tyypiltä, mutta hänellä oli bussikortti, eikä siis tiennyt kertahintaa.  Otin varmuuden vuoksi 2.60€ käteeni ja tiedustelin sitä sitten kuskilta siinä maksaessani.  Noussut oli viimekäynniltäni...  

  Istahdin pehmoiselle penkille ikkunan viereen ja totesin mielessäni, että tuntuipa mukavalta ja lämpöiseltä. Bussi on uudehko, eikä sellainen 'kolokolo' kärry,kuin viimeksi kulkiessani bussilla, joskus viimetalvena.

  Yhtäkkiä eräs vanhempi nais-ihminen kovalla äänellä huudahti, että "Mää kuulin eilen hyvän vitsin!", johon kuski vaan tokaisi, että jaaha.  Nainen jatkoi:" Mitä eroo on perunoilla ja nuorisolla?"

 Ennen kuin kukaan ehti siihen mitään vastata, hän sanoi:"Perunoita kasvatetaan!"

  En oikein ymmärtänyt... eihän perunoita kasvateta, kyllä ne mielestäni kasvaa ihan itsekseen sieltä mullasta... ?

  Sitten hän vielä totesi, että nuoriso ei edes kuskia morjesta!

  Seuraava ei niin nuori nainen ei myöskään tervehtinyt kuskia, että se siitä nuorison mollaamisesta taas.

  Seuraavalla kerralla kun menin bussilla, olikin vähän liukkaampi keli. Eri kuski, ja heitin vaan hyvät huomenet, koska tiesin mitä matka maksoi ja se olikin jo valmiina kourassani.  Bussi oli vähän myöhässä ja huolestuinkin, että ehdinkö ajoissa.  Kyllä ehdin, ja taas totesin mielessäni:"Kätevää"

  Eilen olin jo kolmannen kerran  matkustajana.  Bussiin tullessani huomasin, että kaikki penkit olivat puoliksi täytetty.  Istahdin vanhemman rouvan viereen.  Messukylän kirkon kohdalla totesin hänelle, kuinka kaunista oli, kun vihdoinkin tuli lunta.  Rouva katsahti minuun päin yllättyneenä ja sanoi" Sanos muuta!"  Siitä alkoi sitten juttua, jota riitti siihen asti, kunnes jouduin lähtemään bussista.  Kuulin että hänen miehensä oli kuollut samoihin aikoihin kun hän oli jäänyt eläkkeelle,  Hän oli ollut lastenhoitaja ammatiltaan ja hänellä oli ollut ihana ytö ja hyvät pomot.  Hän ei voi enää kutoa eikä virkata, kun käsissä vaivaa reumatismi, mutta hänellä on niin kovin paljon kaikenlaista tekemistä näin eläkkeellä, melkeinpä kiirettä pitää.  Monta muutakin asiaa siinä matkalla ehdimme puhella.

  Matka sujui niin rattoisasti, että oli vähän sääli jäädä pois bussista.  Hän otti kädestäni kiinni kun lähdin, hymyili ja toivotimme toisillemme hyvää joulua!  Hän vilkutti vielä, kun kävelin kohti työpaikkaani.  Oli kiva työmatka!

  Kyllä linja-autssa on tunnelmaa.  Mitähän ensikerralla...

  47

  Uskalla kokeilla rajojasi...

  Niimpä.  Miksi en uskalla kokeilla?  Miksi kontrolli on aina niskan takana sanomassa, että et uskalla.  Omatunto huutaa, ettei kannata, ei siitä mitään kuitenkaan tule.  Mitä naapuritkin ja sukulaiset sanoo.  Jonkun mielestä se voi olla tyhmä idea, tai jopa suorastaan naurettava luulo itsestäni.

  Uskaltaisinko?  Olen haaveillut elämässäni kaikenlaisista asioista.  Joskus suunnittelen että vaihdan vielä työpaikkaakin.  No tietysti pitää ottaa huomioon, että olen viidenkympin ehtoopuolella, enkä välttämättä pääse enää joka paikkaan enää edes opiskelemaan.  Työelämässä minä olen vanha!  Näinä aikoina yli viisikymppiset pääsevät jo senioritaloon asumaan.

  Mitä haluaisin tehdä.?

  Haluaisin kokeilla kasvattaa viiniä ja asua sellaisella alueella tällä maapallolla, jossa se todellakin on mahdollista.  Siis, no, omasta viininkasvatuksesta on jo muutama vuosi kokemusta ja tänävuonna tulikin ennätys sato. n 22kg  Tulipa pieni paniiki, sillä nyt oli kyseessä niin iso määrä, etten haluaisi sitä pilata.  En uskaltanut kokeilla rajojani, tein turvallisesti mehumaijalla mehua, vaikka olisi niin hienoa ollut tehdä omaa viiniä... kantti ei kestänyt.  Kerran kokeilin, mutta se meni pieleen... pitäisi uskaltaa toisenkin kerran kokeilla.  Eipä sitä hehkulamppuakaan oltaisi ikinä saatu toimimaan ....

  Haluaisin kokeilla , millaista olisi olla valmentajana. Kertoa miten palvellaan asiakkaita.  Valmentaa nuori ja mikseipä vähän vanhempiakin, miten otetaan asiakkaat vastaan.  Onhan minulla jo lähes 35 vuoden kokemusta ... mutta en tiedä uskallanko...Miten sen tekisin, osaisinko ?

  Haluaisin tehdä jotain jännittävää, mutta aina tulee se pelokas ja ennakkoluuloinen puoli vahvemmaksi ja kertoo, että se on niin vaivalloista tai hankalaa. Pysy nyt vaan tässä tutussa ja turvallisessa ympäristössä ja työssäsi.  Mistä muualta saat automaattisesti vanhalla tavoillasi elämän pysymaan halinnassa?

  Sitten menin pari vuotta eräille kursseille, jännittikin aika lailla, mutta joku minua sinne ajoi.  Löysin uudelleen taiteilut ja piirtämisen ilon.  Rikoin rajojani ja pystyin siihen tuomaan uusia sävyjä.  Löytyi oma juttu.  Mutta sittenkin arastelen joillekkin niitä näyttää, koska helposti miettii vaan edelleenkin sitä, että jos se jotenkin näyttää tyhmältä ja on ihan turhanpäiväistä...

  Miksi ihminen on niin riipuvainen siitä, mitä muuta sanovat ja jopa voivat ajatella jotakin...

  Niin,  emmehän me  voida millään ohjata kenenkään ajatuksia, eikä tarvitsekaan, eikä niillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä.

  Aletaas kokeilla oikein urakalla rajojamme!  :D

 

  46

  Perhe-elämää

  Kun olin pieni, ajattelin että olisi kivaa jos minulle olisi joskus kaksi lasta, tyttö ja poika.  Nyt minulla on kaksi tyttöä ja poika.  Sain enemmän kuin osasin toivoa.

Itse olen pienestä perheestä, ja veljeni on minua yli kuusi vuotta vanhempi.  Mutta sukuni on isän puolelta aika iso.  Minulla on paljon serkkuja, ja pidimme paljon yhteyttä, ja kävimme yökylässä.  Puolin ja toisin.  Serkku tykkäsi tulla meille, kun oli rauhallista ja itse olin heillä  mielelläni kylässä, koska heillä  oli paljon lapsia.

  Omassa perheessäni on ollut aikoja, kun koko ajan oli meteliä ja melskettä.  Nyttemmin kun kotona ei ole enää kuin poika, on välillä todella hiljaista.

  Pidämme tapanamme kutsua myös anoppia välillä syömään. Ja usein myös kaikki lapset tulevat.  Pöydän ympärillä istutaan koko ilta.  Syödään yhdessä ja jutellaan kaikesta.  Ääntä on välillä aika paljonkin, ja puheenvuoroa on välillä turha edes yrittää.  Nautin tästä isosta metelistä todella.  Tulee yhteenkuuluvaisuuden tunne siitä, että olemme perhe, joka välittää toisistaan. Milloinkaan emme ole riidelleet ruokapöydässä!

  Usein joku hakee paperia ja kynän ja sitten kaikki piirtelevät jotain, ihan niinkuin eilenkin...

  Kun jälkiruoka mustikkapiirakka ja kahvit on nautittu, alkaa vähitellen kaikki hipsiä koteihinsa.

  Lähtöhalit ja vilkutukset.  Tiskit koneeseen, lasi viiniä ja taas on ihan hiljaista.

  Milloinkohan seuraavan kerran taas...

  45

  Vuosi loppuu...

  Lokakuu meni tänävuonna tosi nopeasti ja kivuttomasti.  Se on ollut itselleni aina jotenkin pitkältä tuntuva kuukausi.  Tällä kerralla se oli aurinkoinen ja helppo.  Se meni melkein kuin huomaamatta.  Syksyiset kelit tulivat vasta marraskuussa.  Pimeys ja sateet.  Kun ajelee autolla ja vettä vihmoo tuulilasiin tuntuu kuin näkö jäisi auton sisäpuolelle ja kaikki tummat hahmot jotka hiipivät tiellä kohti suojatietä ilman minkäänlaista heijastinta, alkaa todenteolla hirvittää..

  Marraskuu on odottelua.  Odottelen jotenkin lunta, että ympäristö jotenkin olisi havaittavissa.  Viikonloppuna sitten satoi lunta.  Aivan mahtavaa!  Eilen oli täysikuu.  Tienoo oli valaistu ja kaunis. Tumma tähtitaivas, kutamo, valkoinen lumi ja vielä kauniisti puiden oksilla. Kuva suoraan kuin kauneimmista postikorteista.

  Tänään havahduin että on tasan kuukausi jouluaattoon!  En ole ollenkaan jouluihmisiä.  Siis sellaisia, jotka jo alkusyksystä alkaa suunnittelemaan joululahjoja ja leipomuksia pakastimeen.  Ajattelin ettemme ostaisi tänävuonna edes joulukuusta, koska lapset ovat jo isoja ja ilmeisesti osa joutuu olemaan jopa aaton töissä...  Kuusi tuoksuu ihanalle, sen myönnän ja siitä se joulun tuoksu tulee, mutta se että muistan antaa sille vettä ja sitten se alkaa varistaa neulasia.

  Olen huono hankkimaan lahjoja. Haluaisin, mutta kun on niin paljon rajoitteita ja sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään, tai ettei tykkää siitä tai tuosta.   Ajattelin keskittyä ostamaan , mitä nyt hankinkin, sellaisia lahjoja joita voi syödä, juoda tai muuten vaan käyttää.  Sellaista aineellista hyödykettä.  enkä myöskään itselleni toivo mitään, mikä sitten pölyttyy kaapin päällä turhuutena.

  Oikeastaan odotan, että joulu olisi jo ohi.  Valitan.  En halua pilata kenenkään jouluiloa, mutta en vaan jostain kumman syystä oikein välitä  edes jouluruuista.  Kinkku ja lanttulaatikko ja kalat menevät.  Mutta peruna-porkkanalaatikko meininki ei oikein putoa.  Kotikotonakin äiti keitti perunoita ja oli myös niitä lihapullia, kun kaikki eivät jouluruuista niin innostuneet.

  Tämä ei ole valitusta joulusta.  Tuntuu vaan niinkuin joulu olisi jänyt vähän sivuun kaiken maailmassa tapahtuvan kaaoksen takia.

  Siitä huolimatta. Mukavaa joulun odotusta sinulle joka tätä luet!

  44

  Iloloikkia

  Ajelin aamulla lämmitetyllä autolla töihin päin.  Mutkittelen Messukylän kirkon ohi liikennevaloista ja ajan kohti "cittari risteystä".  Liikennevaloissa odottaa pieniä tyttöjä valon vaihtumista.  He hyppivät ja loikkivat kuin pienet aropuput ylös ja alas, ja malttamattomasti odottavat valojen vaihtumista. Sitten valot vaihtuvat ja he hyppivät suojatien yli.  Mietin, milloin olen tuolla tavalla hypähdellyt... en ainakaan kenenkään näkyvillä enkä ainakaan liikennevaloissa, kun joku voisi nähdä.

  Jumpassa koulussa ja salilla zumbatunnilla, mutta sielläkin vaivautuneesti.

  Kävelylenkillä joskus ajattelen, että voisi pari venytystä tehdä kun jalan "varresta" kiristää, mutta enpäs nyt viitsi, ettei vaan kukaan katso...

  Olimme kävelyllä ja vastaan tuli urheilullinen nainen parin koiran kanssa ja he jäivät odottamaan valojen vaihtumista. Silloin tämä nainen jatkoi paikallaan juoksua.  Kyllä se näytti tyhmältä, tunnustan että vähän ehkä naurahdinkin... mutta mikä sitten on tyhmän näköistä ja mikä ei?  Paikallaan tylsänä seisominen voi näyttää ihan yhtä hölmöltä.  Mitä sitten?  Miksi pitää välittää siitä, mitä muut ajattelee? Näytän hölmöltä jos haluan!

  Meillä on ollut pupuja.  On ollut hauska katsoa, kun eläin pääsee ulos ja alkaa loikkia sellaisia iloloikkia joka suuntaan.  On niin mahtavaa päästä ulos.  Tai kun lehmät pääsevät laitumelle  :D

  Meidät on opetettu olemaan sellaista tapettia, josta ei erotu.  Jos pukeutuu vähän erikoisemmin, katsotaan.  No ehkä on sen tarkoituskin.

  Kumpa sellaisen lapsen ilon saisi takaisin.

  Istumme yleensä aina pöydän ääressä koko ilta, kun lapset tulevat tahoiltaan kotiin syömään.  Yleensä asiat puhutaan yhteen ääneen ja meillä on kova meteli ja nauru, ja olen niin iloinen kun saan jakaa ne kaikki hölmöilyt ja hassuttelut heidän kanssaan.  Hiljaisuus laskeutuu taas kun he lähtevät.  Tulee ikävä aikoja kun sitä ääntä oli koko ajan.

  En seuraavalla kerralla mieti, että joku näkee, ja päätän tehdä niitä venytyksiä lenkillä... ja ehkä myös muutaman iloloikan...