22

  Pyreneillä

  Lähdimme matkustamaan.  Mieheni pyöräilee, minä " huoltojoukoissa" mukana hääräilemässä.  Meitä lähti parikymmentä eri ikäistä  toisillemme suht vierasta ihmistä.  Eri tilanteista ja erilaisista ammateista....   Silloin kun ei tunne ihmisiä entuudestaan, sitä kaukaa katselee vähän varovaisena ympärilleen.  Helposti luo erilaisia mielikuvia, millaisia he ovat, ja joistakin huomaa tehneensä aivan vääriä ensivaikutelman johdosta johtuvia päätelmiä.  Ensivaikutelma voi pettää pahasti...

  Lentokentällä varovasti tervehditään ja mittaillaan...ainakin tuntui siltä..

  Lentomatka sujui mukavasti ja bussimatkalla olo oli jo rauhallinen mutta vähän jänskätti, millainen paikka meitä odottaisi... Barcelonan läpi kuljettaessa taas tuli mieleen kuinka isoja kaupunkeja todellakin on niin paljon...sielläkään en ollut aikaisemmin käynyt.

  Hotelli oli kaunis, valkoinen, paljon kirkkaan punaisia kukkia parvekkeilla.  Pitkät käytävät. Parveke altaalle päin.  Sisäänkirjoittautuminen kestää aina ja odottavan aika on aina vähän pitkää...

  En puuttunut paljonkaan pyöräilijöiden touhuihin, katselin sivussa ja olin salaa tyytyväinen, että en siihen ole lähtenyt mukaan, koska pelkäsin aina pienestä lähtien ajaa lähellä muita pyöräilijöitä .  Mitäs jos rengas osuu edellä ajavaan, kaadun tai en jaksa, tai en vaan uskalla ajaa alas , kun vieressä on valtavan iso pudotus... siellä niitä pudotuksia ja jyrkkiä mäkiä riitti...

  Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa.  Matka oli puolihoidolla...  Ruokalajeja oli niin  monta, että siinä jo oli sulattelemista, mitä kannattaisi ottaa lautaselleen.. Kaikki oli aseteltu kauniisti ja sievästi ja valtava pulina siinä ympärillä kertoi sen kuinka iso hotelli todellakin oli.

  Ensimmäisenä iltana tutustuimme myös oppaaseemme, jolla tarinaa riitti kerrottavana vaikka kuinka paljon.  Aloin tuntea oloni jo aika kotoisaksi.

Seuraavana päivänä pyöräilijät tekivät jo pienen lenkin ja itse kävin rannalla kävelemässä.  Ranta ei ollut ns. hiekkaranta, vaan se oli pikkukiviranta, jossa jalat upposivat joka askeleella kymmemen senttiä alaspäin..ja jalanpohjat saivat hyvää hierontaa ja lämpöhoitoa...  Kauan ei siellä rannalla kannattanut maata, sillä aurinko paistoi täydellä voimallaan, ja valkoisella nahalla saa nopeasti palovammoja..

  Kaikenlaista voi sattua ja sen vuoksi huomaa elämän haurauden aina uudelleen ja uudelleen... Joukkueen johtaja sai jonkin sairaskohtauksen ja sinä illalla mielialat olivat todella alhaalla, mutta onnksi kaikki palautui nopeasti.  Eipä siitä sen enempää.

  Seuraavana päivänä lähdön piti olla aikaisin aamulla, mutta kujetuksen kanssa oli vähän onelmia, joten lähtö viivästyi.  Pääsimme kuitenkin matkaan ja lähdimme kohti Bugarachia.   Nuori rallikuskimme sai minut jopa nauttimaan siitä varmasta ajosta jota huikeissa maisemissa ja mutkaisilla kapeilla teillä menimme.    Pyörien kuljetusauto oli sitten jossakin kohtaa hajonnut ja sen matkustajat saivat sitten odotella vähän  pidempään perillepääsyä.

Pyörät tulivat vasta illalla perille, joten sen päivän lenkki jäi heiltä väliin.

  Majatalon nuoret Hollantilaiset yrittäjät, Rommie (en ole aivan varma, miten nimet kirjoitetaan) ja Sander, olivat aivan ihania nuoria ihmisiä, heillä on kyllä sydän paikallaan ja luonto  kaikki kaikessa...

  Ruuat sulivat suussa ja maistuivat taivaallisilta...

  Aamulla kukko herätti meidät uuteen päivään,  Aasit hirnuivat? solan pohjalla ja kissat ja koirat pyörivät jaloissamme... Lintujen laulu oli uskomattoman kaunista, koska mitään muuta ääntä ei juuri ollut ympärillämme.

  Päivät ja illat kuluivat nopeasti,  Ymmärsin kuinka lähellä luontoa olimme kaiken keskellä ja monesta todella kaukana.  En hetkeäkään kaivannut kaupunkiin.

  Paluumatka kuilui rattoisasti juttuja kertoen ja kuunnellen.

  Takaisintulo Santa Susannaan ei sujunut niin leppoisasti.  Joku oli unohtanut laukkunsa kauas Ranskan puolelle..

 Kaikkea voi reissuissa tapahtua...mutta asioilla on tapana järjestyä....