46

  Perhe-elämää

  Kun olin pieni, ajattelin että olisi kivaa jos minulle olisi joskus kaksi lasta, tyttö ja poika.  Nyt minulla on kaksi tyttöä ja poika.  Sain enemmän kuin osasin toivoa.

Itse olen pienestä perheestä, ja veljeni on minua yli kuusi vuotta vanhempi.  Mutta sukuni on isän puolelta aika iso.  Minulla on paljon serkkuja, ja pidimme paljon yhteyttä, ja kävimme yökylässä.  Puolin ja toisin.  Serkku tykkäsi tulla meille, kun oli rauhallista ja itse olin heillä  mielelläni kylässä, koska heillä  oli paljon lapsia.

  Omassa perheessäni on ollut aikoja, kun koko ajan oli meteliä ja melskettä.  Nyttemmin kun kotona ei ole enää kuin poika, on välillä todella hiljaista.

  Pidämme tapanamme kutsua myös anoppia välillä syömään. Ja usein myös kaikki lapset tulevat.  Pöydän ympärillä istutaan koko ilta.  Syödään yhdessä ja jutellaan kaikesta.  Ääntä on välillä aika paljonkin, ja puheenvuoroa on välillä turha edes yrittää.  Nautin tästä isosta metelistä todella.  Tulee yhteenkuuluvaisuuden tunne siitä, että olemme perhe, joka välittää toisistaan. Milloinkaan emme ole riidelleet ruokapöydässä!

  Usein joku hakee paperia ja kynän ja sitten kaikki piirtelevät jotain, ihan niinkuin eilenkin...

  Kun jälkiruoka mustikkapiirakka ja kahvit on nautittu, alkaa vähitellen kaikki hipsiä koteihinsa.

  Lähtöhalit ja vilkutukset.  Tiskit koneeseen, lasi viiniä ja taas on ihan hiljaista.

  Milloinkohan seuraavan kerran taas...

  45

  Vuosi loppuu...

  Lokakuu meni tänävuonna tosi nopeasti ja kivuttomasti.  Se on ollut itselleni aina jotenkin pitkältä tuntuva kuukausi.  Tällä kerralla se oli aurinkoinen ja helppo.  Se meni melkein kuin huomaamatta.  Syksyiset kelit tulivat vasta marraskuussa.  Pimeys ja sateet.  Kun ajelee autolla ja vettä vihmoo tuulilasiin tuntuu kuin näkö jäisi auton sisäpuolelle ja kaikki tummat hahmot jotka hiipivät tiellä kohti suojatietä ilman minkäänlaista heijastinta, alkaa todenteolla hirvittää..

  Marraskuu on odottelua.  Odottelen jotenkin lunta, että ympäristö jotenkin olisi havaittavissa.  Viikonloppuna sitten satoi lunta.  Aivan mahtavaa!  Eilen oli täysikuu.  Tienoo oli valaistu ja kaunis. Tumma tähtitaivas, kutamo, valkoinen lumi ja vielä kauniisti puiden oksilla. Kuva suoraan kuin kauneimmista postikorteista.

  Tänään havahduin että on tasan kuukausi jouluaattoon!  En ole ollenkaan jouluihmisiä.  Siis sellaisia, jotka jo alkusyksystä alkaa suunnittelemaan joululahjoja ja leipomuksia pakastimeen.  Ajattelin ettemme ostaisi tänävuonna edes joulukuusta, koska lapset ovat jo isoja ja ilmeisesti osa joutuu olemaan jopa aaton töissä...  Kuusi tuoksuu ihanalle, sen myönnän ja siitä se joulun tuoksu tulee, mutta se että muistan antaa sille vettä ja sitten se alkaa varistaa neulasia.

  Olen huono hankkimaan lahjoja. Haluaisin, mutta kun on niin paljon rajoitteita ja sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään, tai ettei tykkää siitä tai tuosta.   Ajattelin keskittyä ostamaan , mitä nyt hankinkin, sellaisia lahjoja joita voi syödä, juoda tai muuten vaan käyttää.  Sellaista aineellista hyödykettä.  enkä myöskään itselleni toivo mitään, mikä sitten pölyttyy kaapin päällä turhuutena.

  Oikeastaan odotan, että joulu olisi jo ohi.  Valitan.  En halua pilata kenenkään jouluiloa, mutta en vaan jostain kumman syystä oikein välitä  edes jouluruuista.  Kinkku ja lanttulaatikko ja kalat menevät.  Mutta peruna-porkkanalaatikko meininki ei oikein putoa.  Kotikotonakin äiti keitti perunoita ja oli myös niitä lihapullia, kun kaikki eivät jouluruuista niin innostuneet.

  Tämä ei ole valitusta joulusta.  Tuntuu vaan niinkuin joulu olisi jänyt vähän sivuun kaiken maailmassa tapahtuvan kaaoksen takia.

  Siitä huolimatta. Mukavaa joulun odotusta sinulle joka tätä luet!

  44

  Iloloikkia

  Ajelin aamulla lämmitetyllä autolla töihin päin.  Mutkittelen Messukylän kirkon ohi liikennevaloista ja ajan kohti "cittari risteystä".  Liikennevaloissa odottaa pieniä tyttöjä valon vaihtumista.  He hyppivät ja loikkivat kuin pienet aropuput ylös ja alas, ja malttamattomasti odottavat valojen vaihtumista. Sitten valot vaihtuvat ja he hyppivät suojatien yli.  Mietin, milloin olen tuolla tavalla hypähdellyt... en ainakaan kenenkään näkyvillä enkä ainakaan liikennevaloissa, kun joku voisi nähdä.

  Jumpassa koulussa ja salilla zumbatunnilla, mutta sielläkin vaivautuneesti.

  Kävelylenkillä joskus ajattelen, että voisi pari venytystä tehdä kun jalan "varresta" kiristää, mutta enpäs nyt viitsi, ettei vaan kukaan katso...

  Olimme kävelyllä ja vastaan tuli urheilullinen nainen parin koiran kanssa ja he jäivät odottamaan valojen vaihtumista. Silloin tämä nainen jatkoi paikallaan juoksua.  Kyllä se näytti tyhmältä, tunnustan että vähän ehkä naurahdinkin... mutta mikä sitten on tyhmän näköistä ja mikä ei?  Paikallaan tylsänä seisominen voi näyttää ihan yhtä hölmöltä.  Mitä sitten?  Miksi pitää välittää siitä, mitä muut ajattelee? Näytän hölmöltä jos haluan!

  Meillä on ollut pupuja.  On ollut hauska katsoa, kun eläin pääsee ulos ja alkaa loikkia sellaisia iloloikkia joka suuntaan.  On niin mahtavaa päästä ulos.  Tai kun lehmät pääsevät laitumelle  :D

  Meidät on opetettu olemaan sellaista tapettia, josta ei erotu.  Jos pukeutuu vähän erikoisemmin, katsotaan.  No ehkä on sen tarkoituskin.

  Kumpa sellaisen lapsen ilon saisi takaisin.

  Istumme yleensä aina pöydän ääressä koko ilta, kun lapset tulevat tahoiltaan kotiin syömään.  Yleensä asiat puhutaan yhteen ääneen ja meillä on kova meteli ja nauru, ja olen niin iloinen kun saan jakaa ne kaikki hölmöilyt ja hassuttelut heidän kanssaan.  Hiljaisuus laskeutuu taas kun he lähtevät.  Tulee ikävä aikoja kun sitä ääntä oli koko ajan.

  En seuraavalla kerralla mieti, että joku näkee, ja päätän tehdä niitä venytyksiä lenkillä... ja ehkä myös muutaman iloloikan...

  43

  Nuukuus

  Aikojen alussa rahaa ei ollut.  Sitä piti erilaisilla verukeilla pyytää vanhemmilta, useimmiten äidiltä.  Yleensä jotain piti myös tehdä , että sai rahaa.  Lapsena olimme marjapuskissa poimimassa mustia viinimarjoja, puhdistimme rikkaruohoista sipulipenkkiä tai heittelimme halkoja kellariin pikkuruisen ikkunan kautta pihalta.

  Sitten tuli aika kun rahaa meni enemmän.  Vaatteita tarvittiin.  Kävimme kesätöissä juurikkaita harventamassa.  Poljimme useita kilometrejä juurikaspelloille ja koko päivän harvensimme.  Eväät mukana ja bikinit päällä...

  Kun sitten koulut loppuivat ja haettiin töihin, saimme rahaa oikeasta työpaikasta.  Palkka riitti juuri ja juuri seuraavaann tilipäivään.  Muistan kun sain kahdessa viikossa kuusisataa markkaa!  Asuin tosin alivuokralaisena, joten maksoin 50mk vuokraa yhdestä huoneesta...mutta jostain uskomattomasta syystä pystyin säästämään siitäkin palkasta niin paljon, että ostin tuolit ja pöydän ja sängyn, ihan itse.

  Koskaan en ole uskaltanut ottaa velkaa. Enkä milloinkaan ole kenellekkään lainannut rahaa.

  Nyt kun yrittäjänä on tottunut siihen, että ensin on hoidettava ne pakolliset lain määräämät maksut, vuokrat ja vakuutukset ja verot, niin sen jälkeen jäävä osuus on oltava riittävä, jotta voisi "tuhlata".  Yleensä tuhlailua ei ole tullut harrastettua.  Paitsi, nautin hyvästä ruuasta.  Ja se pitää tehdä hyvistä raaka-aineista.

  Nyt päästään vasta siihen nuukuuteen.  Eli, siihen, mistä en millään raaski maksaa... Olen varsinainen ämpyilijä ja pohdin usein kaupassakin sitä, mikä kannattaa ostaa ja monta kertaa olen vienyt vielä kassalle kävellessäni jotakin takaisin hyllylle, kun tarkemmin ajatellessani, en oikeastaan sitä tarvinnutkaan.  Yleensä olen ollut sitten kotona erittäin tyytyväinen, kun en sitten ostanut.  Vertailen todellakin hintoja.  Ennen en ruuassa, mutta nykyään katson kyllä kilohintaa tarkasti.   Sellaista se perheellisen elämä on.

  Isäni oli kyllä nuuka.  Hän ei millään olisi ostanut koskaan uusia vaatteita, kun vanhatkin kelpasivat ja sopivat.

  Ihmiset havittelevat rahaa, lototaan ja ostetaan arpoja, jospa onnetar sattuisi sittenkin olemaan antelias.  Mutta mitä sitten jos joskus saisi rahaa enemmän.  Olisiko sitä silloinkin nuuka, eikä raskisi käyttää, vaan säästäisi "pahan päivän varalle" ?

  Olen joskus sanonut, että jos voittaisin lotossa, en enää tekisi töitä, vaan matkustaisin ja kiertelisin maailmaa.  Nauttisin ja eläisin, koska ei tarvitsisi miettiä, riittäisikö rahat laskuihin...

  Yrittäjät monesti sanovat, ettei heillä ole varaa pitää lomaa.  Ajattelen niin että meitä on opetettu, ettei yrittäjä saisi pitää lomaa, että silloin luullaan, että hänellä menee liian hyvin...

  Olen yrittäjä, ylpeä siitä, että olen pystynyt pitämään lomaa, hoitamaan sitä puolta, etten väsy työssäni, ja jaksaisin tehdä sitä olematta niille katkera, jotka pystyvät.  He jotka eivät pysty, eivät kohta jaksa!

  En tarvitse koriste-esineitä, koska olen laiska pyyhkimään niistä pölyjä.....

 

  42
 

  Myötätunto ja myötähäpeä..

  Katselin uteliaisuuttani sarjaa Maria Veitola yökylässä.   Yllätyin kuinka suurta myötätuntoa tunsin Renny Harlinin jaksoa katsoessani.  En tiennyt sitä, että hän asuu Kiinassa.  Olen luullut, että hän on keskittynyt tekemään elokuvia vain Amerikassa.  Nyt kun hän siinä kertoi kuinka ikävä hänellä oli koiraansa ja kuinka kauniisti hän puhui myös siitä, että hänen äitinsä oli joutunut lukemaan kaikenlaisia juoruja itsestään.  Hän olisi halunnut säästää muita perättömiltä juoruilta, joita ilkeät toimittajat yksioikoisesti olivat hänestä kirjoittaneet...

  Tähän asti , siis ennen tätä sarjaa, olin pitänyt Mariaa vähän turhan määrätietoisena ja vähän päällepäsmärinä, mutta nyt kyllä muutin mieltäni.  Maria oli kiinnostava ja kiva.

  Ei ole varmaankaan kovin helppoa astua jonkun henkilön yksityisalueelle yön yli, tietämättä toisesta juuri mitään muuta kuin mitä lehdistä on saanut lukea.

  Mutta sitten tipahti kyllä maan pinnalle kun tuli vastaan tämä, jo paljon jälkeenpäin julkisuutta saanut Anun ja Risto-Matin jakso.  Kuvittelin, että Risto-Matti asuu sellaisessa isossa avarassa pelkistetyssä lukaalissa...Se tavaramäärä ja taulujen ja kirjojen sekamelska sai melkeinpä liikuttuneeksi.  Mutta sitten tämä kamala ihminen saapui, räkättävän naurunsa kanssa pilkkaamaan Mariaa ja haukkumaan ja komentelemaan. No huhhuh!!  En muuta voi sanoa kuin että koin suurta myötähäpeää.

  Ihmiset ovat sitten mielenkiintoisia.  Jotkut ovat päällepäin fiksuja ja kauniita.  Kyllä, mutta sitten kun luonteen oikea puoli tuleekin esille, ei voi kuin ihmetellä, miten ristiriitaisia tunteita sellaiset saavat aikaiseksi.

  Olen erityisherkkä, joka jossakin kirjoituksessa on jo tullut esille.  Koen suuria tunteita ja joskus niitä mietiskelen jopa yön pitkinä pimeinä tunteina.  Koen myötäelämistä joskus siinä määrin, ettei olisi ihan tarpeellistakaan.  elän voimakkaasti , jopa niin , ettei itkusta meinannut ollenkaan tulla loppua, kun tulimme elokuvista .  Kävimme katsomassa vuosia sitten Forrest Gumpin. Vuonna -94
  Olen niin myötäeläväinen kaikkea poikeavaa kohtaan, etten millään voisi esim. olla sairaanhoitaja.  Tiedän että sääli on sairautta tavallaan, mutta koen niin ylikierroksilla kaikki asiat.  Lapseni ovat sen joutuneet monesti huomaamaan, saati sitten mieheni... mutta ovat he silti sen hyvin kestäneet.

  Koen myös todellakin suurta myötähäpeää, jos joku porsastelee julkisesti tai tekee jotain ällöttävää.

  Olen miettinyt, miksi en tykkää käydä kuntosalilla suihkussa tai saunassa.  Tajusin eräänä päivänä, etten , vaikka olenkin suomalainen, tykkää näyttäytyä saati katsella alastomia ihmisiä...
  Kerran  salin pukuhuoneessa ,eräs ulkolainen nainen föönäili alasti hiuksiaan peilin edessä siinä muiden kulkiessa ohitse.  Tunsin jotenkin myötähäpeää, vaikka hän olikin timmissä kunnossa, mutta se vaan ei oikein ollut sopivaa.. En tosiaankaan ole mikään siveyden sipuli ja sanon mitä ajattelen, mutta ilmeisesti ikäkin on tehnyt asiansa. Jotkut jutut vaan eivät enää ole ok.

  Kenetköhän näemme yökylässä ensikerralla?  Hei ensikertaan, sanoi Arja-täti ja katsoi taikapeiliinsä.