41

  Sairaalassa..

  Äitini oli viety sairaalaan.  Hän oli seissyt eteisessä puoli tuntia paikoillaan, kun jalat eivät vaan suostuneet liikkumaan.  Hän oli tukenut kaikilla voimillaan toisella kädellä rollaattorin kahvaa ja toisella kädellä oven kahvaa, puhelin oli siinä käden ulottuvilla, mutta ei uskaltanut irroittaa kumpaakaan kättä, koska olisi luultavasti kaatunut.  Vihdoin hän oli pystynyt hilaamaan itsensä sen verran eteenpäin, etä pystyi painamaan jotenkuten yhtä numeroa, joka soitti veljelleni...

  Hänet vietiin sairaalaan, siihen samaan jossa 4 vuotta sitten isäni makasi arkussa ja jossa itse olin 55vuotta sitten syntynyt...pitkät perinteet...

  Lähdin vanhemman tyttäreni kanssa häntä katsomaan.  Siellä oli loppujen lopuksi kaikki hyvin, ja hän vaikutti tyytyväiseltä.  Koska hänen ei enää tarvinnut pelätä, ettei kukaan ole auttamassa.

  Ruoka oli kuulemma pahaa!  Hän on itse ollut loistava ruuanlaittaja.

  Sairaala on itselleni jotenkin pelottava paikka.   Vanhalle ihmiselle se tuottaa turvallisuuden tunteen.  Kotona hänen on tarvinnut hoitaa asiat itse, tekemiset kestävät ja hoituvat hitaasti.  Sairaalassa kun joku asia ei kohta tapahdu, siellä ei kukaan muka välitä...ihminen todellakin laitostuu todella nopeasti.

  Hoitajat sanoivat, ettei hän oikein pärjää enää kotona, ja uskon että pelko pärjäämisestä vaan vavistuu. Uskon myös sen että kotona on vähän yritettävä, sairaalassa ei tarvitse. Ihminen taantuu nopeasti.  Mutta kenenkään ei pitäisi pelätä kotonaan, että jotakin tapahtuu.  Vaikka olisi sellainen turvaranneke, vanha ihminen pelkää  painaa nappia, koska hän ajattelee, että on vaivaksi.

  Siispä nyt äitini odottaa terveyskeskusen vuodeosastolla, jonne hänet siirrettin odottamaan että pääsee intervallihoitoon viikoksi tai ehkä jopa kahdeksi.

  Monta kuukautta sitten, soitimme kuntamme vanhusten hoivakotiin, että äitini olisi toivonut pääsevänsä viikoksi intervallihoitoon.  Nyt soitin sinne vihdoin, ja kysyin onko vielä pitkä jono, ennen kun hän pääsisi.  Selvisi, ettei hän ollut koskaan ollutkaan jonossa, he olivat unohtaneet.

  Samaisen soiton aikana hoitaja päätti, että hän heti seuraavalla viikolla pääsee sinne..

  Nyt sitten odotellaan , että päättävät hoitajat palaavat lomiltaan ja voimme vähitellen aloittaa anominen hoitopaikasta.  

  Onneksi äitini  on ollut myönteisellä mielellä siitä, että hän menee mielellään hoitokotiin, kun ei enää kotona pärjää.  Kaikkein vaikeinta oli silloin kun isäni olisi väkisin tullut mukaamme, kun hänet sinne jätimme...  Äitini oli silloin omaishoitajana, mutta ei enää millään jaksanut.

  Välillä tulee raskas  mieli siitä, kun ajattelee omaa ikääntymistään.

  Nuorena  halusi olla aikuisempi... miksiköhän?  Sitä aikaa emme ikinä saa takaisin!