51

  Askarteluja

  Aikaisemmin keräilin kaikkia pieniä kuitteja ja muistoja reissuiltamme jonnekkin epämääräiseen paikkaan, jonnekkin laatikkoon ja vihkojen väliin.  Nyt olen niitä liimaillut vihkoihin, joista sitten tulee muhkeita ja isoja, jopa vaikeasti katseltavia ja säilytettäviä.  Mietin usein, miltä tuntuisi vaan työntää ne saunan pesään ja katsoa, kun ne vaan kovalla liekillä palaisivat tuhkaksi ja mitään niistä ei jäisi jäljelle.  Vain tuhkaa.

  Niin se vaan on. Elämässä tekee valintoja ja sitten keräilee itselle muka todella tärkeitä asioita ja tavaroita ympärilleen.  Mitä niillä tavaroilla sitten tekee?  Toiset tavarat ovat jatkuvasti käytössä, niinkuin esim. kahvinkeitin, mikro, uuni, astianpesukone ja pyykinpesukone. Televisio, läppäri, kännykkä. Sänky, tyynyt ja peitto.  Mutta sitten tulee se vaikeampi kohta.  "Lukemattomia kirjoja", lehtiä, koriste-esineitä joita on saanut lahjaksi...astioita joita ei juuri käytetä, vaatteita jotka ovat vähän kittanoita, joita luulemme vielä käyttävämme.

  Ihminen kiintyy ympäristöönsä ja ympärillä oleviin tavaroihin.  Mitään emme saa mukaamme. Käärinliinoissa ei ole taskuja.

Mitä jälkeemme jäävät ihmiset sitten tekevät niillä kaikilla tavaroilla, joilla ei ole heille mitään tunneyhteyttä?  Vievät kierrätykseen, kirpparille tai polttavat saunan pesässä.

  Pidin monta vuotta päiväkirjaa, ja myös säilytin niitä.  Sitten tuli sellainen olo, että haluan päästä niistä eroon ja poltin ne kaikki saunan pesässä.  Ei tullut edes mitenkään kaihoisa olo, päinvastoin.  Oli helpotus päästä niistä eroon, jonne olin kirjoittanut ehkä tunteitani, jotka juuri sillä hetkellä olivat olleet elämää suurempia asioita.  Iloa surua, huolta, pettymyksiä tai vain jotain yhdentekevää. Yhdentekevää niille , jotka olisivat lukeneet ne jälkeeni.  Olinpa ollut surulinen tai iloinen, miksi siitä sitten pitäisi kirjoittaa niin, että se jäisivät luettavaksi.  Mielummin kirjoittaa vaan itselleen ja tavallaan siirtää pois mielestä ja vielä hävittää ikäänkuin pois samantien, heittää pois, pesään.

  Nyt kuitenkin olen niitä lappusia, höyheniä ävelylenkiltäni tai kukan terälehtiä kerännyt vihkooni ja niistä tehnyt sellaisia kollaaseja, joissa senhetkinen luovuus on ollut valloillaan.  Ne eivät kerro kenellekkään muulle mitään, eikä niissä ole muille muistojakaan, josita muut voisivat tietää.

  Askartelu ei ole turhaa, vaikka se siltä monesti tuntuu.  Aivot lepäävät muista asioista ja saavat mielihyvää eri väreistä, kuvista ja muodoista.

  Kirjoittaminen sanoiksi ja lauseiksi onkin sitten eri juttu.  Saman lauseen voit ymmärtää omalla tavallasi, vaika toinen olisi tarkoittanut aivan jotain muuta.  Lauseet ovat ilman äänensävyjä ja tunnetta. Kun luet toisen kirjoittamia kuvitelmia, ne ovat loppujen lopuksi kuitenkin omiasi. Kirjoittaja on nähnyt ne kaikki omalla tavallaan, sinä näet ne omalla tavallasi.  Siispä jokainen kirja on jokaiselle lukijalle erilainen.

  Kun liität myös sanoja ja lauseita niihin kuviin joita olet liimannut, voit löytää uusia merkityksiä niille kuville, jotka ei sinänsä lehdestä leikattuna ole merkinnyt mitään.

 Kun leikkaat kartonkia ja liimaat, tulee tunne kuin olisit se pieni lapsi joka luo uutta, hienoa ja ainutkertaista.


  Askartelu on aivolaji  :D