72

           Huhtikuu



 Tämä on sellainen merkittävä kuukausi minulle.  Kevät tekee tuloaan ( paitsi tänävuonna kun on joka toinen päivä lumisadetta )  Olen itse syntynyt Huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä.  Vapun aaton aattona.  Se oli aina hauskaa juhlia jo päivä ennen vappua ja sitten uudestaan oikeaa  aattoa.  Serpentiinejä, ilmapalloja ja vappuhuiskuja.  Simaa ja munkkeja.  Oli kevät ja sai laittaa pikkukengän saapikkaiden ja kumisaappaiden jälkeen jalkaan.  Askeleet tuntuivat kevyiltä, piti ihan hypellä.

  Meillä on ollut tapana mennä mieheni kanssa  vapun aaton aattona syömään Näsinneulaan. Kun on syntymäpäivä.  Nyt ei sitten mennäkään.  On korona.   Ravintolat ovat kiinni.

  Täytän tasavuosia.  Kuusikymmentä.  Se aiheuttaa väristyksiä sieluni sopukoissa.  Se on vaan numeroita, sanovat he, jotka ovat nuorempia.  Mutta odottakoot vaan, ei se kivalta tunnu.  Miksi ikääntyminen aiheuttaa  niin paljon tunteita, varsinkin negatiivisia..  Onko niin, että elämä on kuitenkin jo puolet eletty,  elämän ehtoopuoli alkaa lähestyä.  Ei ole enää mitään niin jännittävää, mitä voisi tapahtua,  onko kaikki niin nähty.

Toisaalta, ei tarvitse todistella enää kenellekään mitään.  Ei tarvitse näyttää, nuoremmalta kuin on, koska se vaan on mahdotonta.  Maan vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja se on kestettävä.
  Mitä se haittaa, vaikka on ryppyjä silmien ympärillä.  Maksaläiskiä käden selässä ja kasvoilla (sanon niitä pisamiksi)
 En haluaisi ollakaan nuori.
En pystyisi kävelemään korkkareilla, en oikeastaan ole koskaan pystynytkään.  Varpaat puutuvat.
  Viimeisin muoti on leggingsit, jotka ovat liian paljastavat, onneksi niitäkään ei ole pakko pitää.  Tekokynsiä en ota enää uudelleen, kerran on ollut. Hankalaa oli leipominen.
Tekoripset pitäisi huoltaa, ja se taitaa olla turhan kallista,  oikeastaan aika turhaakin.  Hiuksia en ole antanut tulla harmaiksi.  Muistan kun äitini lakkasi värjäämästä, ja silloin hän muuttui mammaksi kertaheitolla.  Ja koska en ole mamma, en anna hiusteni tulla harmaiksi.

Huhtikuussa ovat syntyneet myös kaksoseni. 9 päivää ennen kuin syntymäpäiväni on.  Olemme Oinaita ja Härkiä, riippuu horoskoopista.  Päntäpäisiä ja maanläheisiä taiteilijoita.

Huhtikuussa Prince kuoli.  Silloin satoi lunta.

Huhtikuu on erityinen kuukausi.  Se on kohta ohi tältä vuodelta.  Luonto alkaa herätä ja puskea uutta.  Se on toiveikasta aikaa. Ollaan mekin toiveikkaita.

                                     71

                 Kumma olo




Joskus  tulee  kummallinen olo. Niinkuin ei oikein tietäisi, mitä pitäisi tehdä.  Keneltäkään ei voi suoraan kysyä, mitä teen.  He eivät kuitenkaan halua vastata.  Eikä kukaan voikaan kenenkään puolesta vastata ja kertoa  mitä pitäisi tehdä.

Kun on aina ollut epävarma ja huono päättämään.  Kerran Tiimarissakin mietin vaikka kuinka kauan , kumman ämpärin ostaisin. Sinisen vai vihreän.  Molemmat olivat kauniita.  Toinen näytti veden siniseltä ja toinen ruohon vihreältä.  Miksen ostanut molempia, kun kerran olivat kauniita.  Hintakaan ei päätä olisi huimannut.  Mutta kaksi eri väristä ei oikein ajatuksena tuntunut hyvältä.  Ihan kahjoa ajattelua.  Mutta niin totta.  Olen huono tekemään päätöksiä.

Kun pitää miettiä, mitä ruokaa tehtäisiin, vielä joka päivä sama juttu.  Päätöksiä toisensa jälkeen.

Kun joku muu vain voisi päättää.

Haluaisin siivota vaatehuoneen.  Sen olen päättänyt, mutta en haluaisi tehdä sitä yksin. En haluaisi päättää sitä, mihin niitä tavaroita sitten laitettaisiin.

Haluaisin poistaa koko kirjahyllyn olohuoneesta.  Se on mieheni joskus neljäkymmentä vuotta sitten ostama. En voi sitäkään pois heittää, kun se ei ole minun.  Mihin ne kaikki lukemattomat kirjat sitten laitettaisiin...

Haluaisin siirtää television eri seinustalle, mutta sitten johdot eivät ylettyisi.
En siis voi oikeastaan näistäkään asioista päättää.

Mitä teen työni kanssa joka ei edes ole oikea työ, vaan työkokeilu.  Jatkanko vai vaihdanko paikkaa välillä.  Toisaalta sitten paikan vaihto tuntuu turhauttavalta, koska se kestää vain pari viikkoa, tavallaan loppuisi juuri kun olisin vasta päässyt asiaan.

Miksi elämä ei ole kuudessakymmenessä vuodessakaan  yhtään helpottunut?

Aina ratkaistava paljon erilaisia ongelmia. 

En kyllä ollenkaan kadehdi nuoria ihmisiä, joiden pitäisi päättää, mikä heistä tulee isona.
Tosin sen kyllä osasin päättää jo kolme vuotiaana, että minusta tulee parturi-kampaaja. Se kestikin neljäkymmentä vuotta.

                      70

                 Paluu





Aikaa on kulunut ja paljon vettä virrannut Tammerkoskessa viime kerrasta.  Jotenkin uskoin tämän haihtuneen jonnekin kaukaisuuteen ja unohduksiin, mutta eipä ollutkaan.

Tässä on taas tapahtunut kaikenlaista. Hommat ovat muuttuneet pariinkin kertaan.

Joskus olin spontaani, enkä juuri miettinyt tekemisieni asioiden vaikutusta elämääni. Tai tulevaisuuteeni.  Nyt kun ikää on alkanut pahus vieköön kertyä enemmän, tulee jotenkin varovaisemmaksi.  Pohtii sitäkin, mitä muut meinaavat.  Vaikka eipä se muille elämäni pitäisi kuulua.

On kuitenkin otettava huomioon toisetkin.  Ainakin samassa osoitteessa asuvat ihmiset.  Mutta elämäni ei kovin radikaalisti muuttunut.

Luovuin autostani ja olen liikkunut viime aikoina julkisilla.  Ilmastoteko kai sekin tavallaan, mutta koin että vanhan ison auton vakuutukset ja ylläpito oli turhan kallista.  Kaikkeen tottuu.  Poikkileikkaus ihmisistä löytyy aamuliikenteen busseissa. Mielenkiintoisia keskusteluja kuulee puolessa tunnissa melkein päivittäin.


Nyt killun vähän " sen ja ton välillä"  En ole vieläkään päättänyt mikä minusta isona tulee.
Olen työkokeilussa vähän erilaisella alalla ja sekin kohta päättyy.

Mutta kun ei ole sellainen olo, että juuri tämä on sitä, mitä haluan tehdä.

Toisinaan mietin, että olinko sittenkin hullu, kun lopetin tutun työni, jota ainakin omasta mielestä osasin ihan sujuvasti.  Mutta ihmisen pitää haastaa itseään uusiin asioihin.  Sillä tiellä jatketaan.

Kuusikymppiä pätkähtää mittariin kohtapuoliin.  Peilistä katsoo aikuinen nainen.  Kilometrejä tullut jo talsittua.  En enää nuori tahtoisi ollakaan.

  Mielenkiinnolla uutta kohti.

                                        69



                                Talo maalla



Tytär osti talon.  Kolmessa päivässä ideasta omistajaksi.  Se on nopeaa toimintaa todellakin.  Itsekin olin aikanaan aika nopea käänteissäni.  Tein päätöksiä intuitiolla ja useimmat niistä olivat loistavia, toiset vähemmän...

Uskallusta ja intoa vaatii asuminen maalla, kun muuttaa kerrostalosta.  Tyttäreni tuntien, hän on erittäin sinnikäs, kun jotain haluaa.  Silloin pienenä hän halusi koiraa niin kovin että sydäntä särki.  Nyt hänellä on koira.  Itsekin joskus mietin koiraa meille, mutta aina se vaan on jäänyt.  Tykkäämme matkustella ja ajattelin, että sitten sille pitää olla hoitaja. Tietysti tyttäret olisivat hoitaneet...
Toinen tytär kun muutti pois täältä meiltä kilometrin päästä, hän hankki kaksi kissaa.

Elämä näköjään heittelee ... me sen mukana täällä ihmeissämme katsomme vierestä.

Itse muutin kolmekymppisenä ihan maalta kaupunkiin.  Kuvittelin, että se olisi jotenkin hienoa.  No enpä tiedä, harvoin käyn oikein kaupungilla, ja silloin tulee mieleen , kuinka mukavaa ja haasteellistakin olisi asua maalla.  Kaipaan kyllä rauhaa ja hiljaisuutta...en koirien kiljuntaa naapurista, tai uteliaita katseita ohi kulkiessa.  Mutta näillä mennään.

Ehkä joskus vielä asun siellä Etelä-Dakotassa maalla... Kukaan ei voi tietää :)

                              68



Uusi aika



Tässä sitä nyt ollaan oltu jo elokuun viimeisestä päivästä lähtien niin sanotusti vapaalla.  Tosin väliaikaisesti tein puolitoista kuukautta kokeellisesti henkilökohtaisen avustajan hommia.  Tai oikeasti olin kyllä varautunut olemaan kauemminkin töissä, mutta yhteensattumat veivät työnantajani muille seuduille.

Olen nyt harrastanut kaikenlaista..  Macramepunontaa, sukan kutomista, kun vihdoin opin kantapäänkin.  Kirjoittamista ja vaikka mitä ...  Kumpa vaan tietäisi, mitä sitä isona alkaisi tekemään.
Vaihtoehtoja kyllä on vaikka kuinka.  Ei silloin vaan kun olin sen ikäinen, kun olisi pitänyt ammattia miettiä.  Silloin vaihtoehdot olivat amiksessa kampaaja, kokki tai ompelija. Nyt niitä on mielettömän paljon erilaisia, joista ei ole edes pienintä hajua, mitä eri ammattinimikkeet oikeasti edes tarkoittavat.

Viimeaikoina on kiinnostuksen kohteena ollut hortonomi.  Kirjoitin ensin hormilogi, mutta se oli kummisetäni leikillinen ammattinimike, koska hän oli nuohooja  :D

Olen aina tykännyt kasveista, kukista ja nyt viimeaikoina myös viininkasvatus on ollut kiinnostuksen kohteena.  Koska sitä viinimarjaa nyt vuosi sitten tuli niin paljon.

On ollut aikaa miettiä.  On aikaa tunteilla ja herätellä itseään miettimään, mitä oikeasti haluaa.  Kun on samaa työtä todellakin tehnyt 40v ei ole ihan niin helppoa ajatella, että alkaisi tehdä työtä, jolla on työnantaja, työkavereita, loma-ajankohdat, joista ei lipsuta... olenko oikeasti siihen edes valmis?

Kirjoitan paljon ja kaikenlaista. Pidän kirjaimista, en numeroista.

Olen uuden edessä ja voin kertoa, että se oikeasti vähän jännittää.  Onneksi olen ollut SYT-kassan jäsen, että saan kuitenkin rahakorvausta menetetystä työajasta. Vitsivitsi...

                       67

                       Ovi sulkeutuu




Nyt olen sitten tullut siihen pisteeseen, että työt ovat loppumassa.  Olen irtisanonut liikkeeni ja lopetellut sopimuksia.  Aika mielenkiintoisia asioita tulee vastaan, haasteitakin.  Kaikki on hoidettava määräaikaan mennessä, eikä kaikkia määräaikoja voi millään muistaa.  Tulee törmäilyä, mutta niistä on kyllä yllättäen selvitty.  Muutama viikko vielä.

Olen kertonut vähitellen asiakkailleni, että lopetan.  Mielenkiintoisia kommentteja, "Mihin minä nyt sitten menen?"  Niimpä.    "Mitä nyt sitten aiot tehdä seuraavaksi?"   En tiedä...   " Jatkatko jossakin muualla?"  En.

Pelkäsin oikeastaan omia tunteitani, että liikuttuisin ja olisi vaikeaa sanoa jollekkin, joka on käynyt yli kaksikymmentä vuotta.  En sitten oikeastaan liikuttunutkaan.  Olen helpottunut.   Toisaalta pelottaa ihan hirveästi.  Se, että en ole enää tarpeellinen, en osaa, minua ei huolita, olen liian vanha (58v)    Toisaalta mietin, että olen ollut yli 40-v yrittäjä ja asiakaspalvelualalla.  Minuthan haluaisi jokainen töihin.  Yrittäjän luonne.  Vanha ,ei pieniä  lapsia.  Eikä jää jokaisesta nuhasta saikulle.  (mille saikulle?)

Olen usein miettinyt mitä minulle näistä vuosista sitten jää käteen.   Liikkeessä on vanhat kalusteet, kuluneet työvälineet ja muutama hylly.  Ei mitään arvokasta.
Monta ihmistä, monta tarinaa, hauskoja juttuja, kohtaloita ja elämänkokemuksia.  Kaikkea sitä sulassa sovussa.

Yksi ovi sulkeutuu, toivottavasti uusi avautuu... Jännityksellä odotan.

    66

  Lomamatka

Niin se sitten tuli ja meni.  Loma nimittäin.   Ihanaa oli.  Ihmiset, luonto, aurinko, häät ja ne kaikki siirtymiset paikasta toiseen.  Pitkät välimatkat.  Preeria oli karu ja kaunis, jotain ihan erityistä.  Rauhallista ja seesteistä.  Kuinka hermot lepäävät siinä tasaisessa maastossa, jossa ei ole mitään muuta kuin  kuivaa ruohoa.  

  Olen nähnyt sen jo nyt viidettä kertaa ja aina se vaan on yhtä kaunis yksinkertaisuudessaan.

  Täällä oli satanut melkein koko ajan.  Kaikki on kasvanut ja vihreys joka puolella tuntui ensin ihan kummalliselta sen karun maiseman jälkeen.  Mutta se kylmyys ja kosteus aiheutti palelua samantien.

  Paluu tuntui jotenkin erityisen vaikealta.  Sieltä lähteminen aina vain , joka kerralla vaikeammalta...

  Kun on sydämensä menettänyt Etelä-Dakotalle, siellä se vaan sitten on.  Sitä on vaikea selittää.  Jollekin kerroin pitkästä ajomatkasta jonka varrella ei ollut muuta kuin preeriaa, hän kysyi, oliko se tylsää.  Melkein hämmästyin kysymystä... Ei tietenkään ollut.  Ihanaa, sielun maisemaa, tyhjää ja tasaista.

  Loman jälkeen alkoi sitten työt.  Mikä oli toiseksi vaikeinta.  Mikään ei ennen ole tuntunut yhtä vastenmieliseltä, kuin palata töihin.  En oikein ymmärrä... olenko nyt tullut siihen pisteeseen, että pitää lopettaa... Kulut ovat isommat kuin vastaava hyöty.

  Siitä sitten tuonnempana.