75 Kilppari

Minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta kesällä. Mitä se sitten tarkoittaa.  Sitä, että verikokeita on otettava melko usein , noin kahdeksan viikon välein, kunnes saadaan lääkitys tintrattua sopivaksi.  Lääkärit TKssa ovat sitä mieltä, että kunhan ovat viitearvoissa, niin hyvä on.  Mutta ei se mene niin.  Arvot ovat eri asia kuin ihmiset.  Jossain muussa maassa arvot ovat aivan eri tasoa kuin suomessa ja sen tuntee olossa.   

Palelen, silmäluomet turpoavat ( muustakin kuin itkemisestä) Vaikka usein vollotankin, joka sitten johtuu siitä, että olen erityisherkkä, luultavasti ADHD ja muutenkin sellainen tuuliviiri ollut aina.  Paino on noussut viimevuosina aika paljon, eikä ruokavalio ole paljon auttanut, mutta koitan olla välittämättä siitäkään.

Iho kuivuu ja limakalvot kuivuvat.  Iltaisin hammaspesun jälkeen suu on kuiva, vaikka hammastahnakin on tarkoitettu kuivasuiselle.  Ruokavaliot ja juomavaliot vaihtelevat ja melkein kaikki on jollakin tavalla kielletty.  Mutta elämäähän tämä vain on.  Olen kuitenkin hyvässä tilanteessa moneen muuhun verrattuna, vaikkei verrata saisikaan.

Odotan kesää ihan hemmetisti. Ja lomaa, siis mieheni lomaa.  Itsehän en tällä hetkellä ole toistaiseksi töissä.

Eli lääkkeitä syödään ja silti palellaan.

                        74

  Kuolema

Minulle soitettiin iltamyöhään.  Veljeni on kuollut.  En uskonut, vaan koitin soittaa hänelle.  Ei vastausta.  Varmistussoitto ilmoittajalle.  Kyllä, totta se on.

Häntä ei ollut näkynyt pariin päivään .  Oli tapana istuskella autossaan kotikylässä, jokaisena päivänä.  Yksinäinen ihminen. Mutta kavereita hänellä oli.  Nyt hän ei ollut tullut autollaan vakipaikalleen.  Kaveri huolestui ja he päättivät mennä katsomaan.

Auto oli pihalla, ovet lukossa. Talon ovet lukossa.  Ketään ei missään.  He kulkivat taloa ympäri ja koittivat kurkistella sisälle.  Hiljaista.

Heidän oli pakko murtautua kellarin ovesta sisälle.

Siellä hän makasi ikuisessa unessa, omassa sängyssään, peiton alla.  Poliisit kävivät, mutta mitään rikokseen viittaavaa ei  näkynyt.  Kuumuus luultavasti oli saanut sydämen pysähtymään.

Suru tuli hyökyaaltona päälle. Vain vajaa vuosi sitten olimme yhdessä haudanneet äitini.  Korona edelleen jyllää maailmalla. Ja nyt tämä.  Itkusta ei tahtonut tulla loppua.  Kyyneleet vaan virtasivat ja holtiton nyyhkytys jatkui ja jatkui...

Lopulta yhden yön valvottuani aloin toimia.  Oli pakko päästä paikan päälle.  Mieheni lähti mukaan.  Matkalla kehittelin kauhuskenaariota siitä, mitä vastassa voisi olla.  Menimme sisälle taloon.  Kaikki oli niin kovin hiljaista, lukuunottamatta ilmalämpöpumpun hurinaa.  Vastassa ei ollut mitää hirveää. Ei hajuja, eikä muutakaan jota pelkäsin.  Oikeastaan oli oikein rauhallinen ja turvallinen olo.  Kuvittelin, että taloon, johon joku on kuollut, en menisi mistään hinnasta.  Siellä katselin rauhassa ympärilleni ja tuntui melkein, kuin veli olisi ollut siellä. Vaikkei ollutkaan enää.

Piti tilata arkku, järjestää hautajaiset, varata siunaustilaisuus ja  kukat. Kutsua ystävät ja sukulaisia saattamaan. Pyytää kantajat.. 

Toimin kuin robotti.  Viimeisenä palveluna, mutta jo rutiinilla, koska tuntui, kuin juuri hetki sitten olisin sen saman  tehnyt, kun äiti kuoli. Mutta vain vajaa vuosi sitten.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee.  Toivon samanlaista kuolemaa, kuin veljellekin.   Nukkuessani.

Hän oli vasta 67 vuotias.  En itsekään halua elää satavuotiaaksi, mutta kuitenkin...

                                    73

      Kauheat vuodet

2019 Olin työkokeilussa.  Kaikenlaista keskustelua suomen kielellä.  Paljon istumista.  Sitten tuli Korona.

Satuin istumaan bussissa naisen vieressä, joka yski ja niisti, koko matkan.  Olin seuraavalla viikolla kipeä, mutta vaikka soitin lääkäriasemalle, he eivät suostuneet ottamaan edes vastaan minua, koska ei ollut kuumetta.  Kuulun niihin joille ei kuume yleensä nouse.  Jos nyt mittaisin, se olisi 35-36 asteen välissä. Siisipä sain puhelimitse saikkua, vaikka en edes käynyt paikan päällä.

 Korona sulki myös harjoittelupaikan, joten sinne en enää palannut.  

Olen ollut nyt kotona.  Käynyt monia kursseja etänä.  Ne ovat olleet todella silmiä avaavia ja mielenkiintoisia.  Osa hyviä, jotkut vähän huonompia.  

Kaksi viimeistä kurssia olemme olleet lähiopetuksessa.  Kahdella oli maskit ensimmäisenä päivänä, mutta lopulta hekin olivat ilman maskeja.  Kukaan ei tiettävästi tullut kipeäksi.

Kävin syömässä lounas-ravintolassa joka päivä.  Sielläkään juuri kukaan ei käyttänyt maskeja.

Olen ollut nyt kotona. Piirrellyt maalaillut.  Tehnyt macrameja.  Soitellut kavereiden kanssa.  En toistaiseksi tunne henkilökohtaisesti ketään, jolla olisi ollut koronaa.

Paikkoja on laitettu kiinni.  Ravintolat myivät ulos ruoka-annoksia keväällä 2020.  Kesä toi paljon helpotusta ja moni elikin aikalailla normaalisti.

Nyt iski uusi aalto.  Tänään on taas annettu uusia kieltoja.  Ravintolat menevät ensiviikon jälkeen kiinni.  Paljon erilaisia yrityksiä suljetaan, jopa yksityisiä.  Kuinka tässä vielä käy.  Tulemmeko vainoharhaiseksi vain siitä, että meitä jatkuvasti uhkaillaan ja meille syötetään uutta mukatietoa koronasta.  Saamme pelkoa mieliimme jo pelkästään kokeen ottamisesta, jota näytetään monta kertaa päivässä.  Myös rokotuksista.

Nyt olemme olleet yli vuoden koronassa jotenkin mukana.  Kaikki kuolleet ovat jollakin tavalla osallisena.  

2019 appiukko kuoli, mutta ei koronaan ja toinen läheinen USAssa, miehen vaihto-oppilasisä.Ei koronaan

2020 äitini kuoli.Hänkään ei koronaan.

Suru on suuri ja ikävä pohjaton.

Toivossa on hyvä elää, että tämä kaikki joskus muuttuu paremmaksi.

                   


                     72

           Huhtikuu



 Tämä on sellainen merkittävä kuukausi minulle.  Kevät tekee tuloaan ( paitsi tänävuonna kun on joka toinen päivä lumisadetta )  Olen itse syntynyt Huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä.  Vapun aaton aattona.  Se oli aina hauskaa juhlia jo päivä ennen vappua ja sitten uudestaan oikeaa  aattoa.  Serpentiinejä, ilmapalloja ja vappuhuiskuja.  Simaa ja munkkeja.  Oli kevät ja sai laittaa pikkukengän saapikkaiden ja kumisaappaiden jälkeen jalkaan.  Askeleet tuntuivat kevyiltä, piti ihan hypellä.

  Meillä on ollut tapana mennä mieheni kanssa  vapun aaton aattona syömään Näsinneulaan. Kun on syntymäpäivä.  Nyt ei sitten mennäkään.  On korona.   Ravintolat ovat kiinni.

  Täytän tasavuosia.  Kuusikymmentä.  Se aiheuttaa väristyksiä sieluni sopukoissa.  Se on vaan numeroita, sanovat he, jotka ovat nuorempia.  Mutta odottakoot vaan, ei se kivalta tunnu.  Miksi ikääntyminen aiheuttaa  niin paljon tunteita, varsinkin negatiivisia..  Onko niin, että elämä on kuitenkin jo puolet eletty,  elämän ehtoopuoli alkaa lähestyä.  Ei ole enää mitään niin jännittävää, mitä voisi tapahtua,  onko kaikki niin nähty.

Toisaalta, ei tarvitse todistella enää kenellekään mitään.  Ei tarvitse näyttää, nuoremmalta kuin on, koska se vaan on mahdotonta.  Maan vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja se on kestettävä.
  Mitä se haittaa, vaikka on ryppyjä silmien ympärillä.  Maksaläiskiä käden selässä ja kasvoilla (sanon niitä pisamiksi)
 En haluaisi ollakaan nuori.
En pystyisi kävelemään korkkareilla, en oikeastaan ole koskaan pystynytkään.  Varpaat puutuvat.
  Viimeisin muoti on leggingsit, jotka ovat liian paljastavat, onneksi niitäkään ei ole pakko pitää.  Tekokynsiä en ota enää uudelleen, kerran on ollut. Hankalaa oli leipominen.
Tekoripset pitäisi huoltaa, ja se taitaa olla turhan kallista,  oikeastaan aika turhaakin.  Hiuksia en ole antanut tulla harmaiksi.  Muistan kun äitini lakkasi värjäämästä, ja silloin hän muuttui mammaksi kertaheitolla.  Ja koska en ole mamma, en anna hiusteni tulla harmaiksi.

Huhtikuussa ovat syntyneet myös kaksoseni. 9 päivää ennen kuin syntymäpäiväni on.  Olemme Oinaita ja Härkiä, riippuu horoskoopista.  Päntäpäisiä ja maanläheisiä taiteilijoita.

Huhtikuussa Prince kuoli.  Silloin satoi lunta.

Huhtikuu on erityinen kuukausi.  Se on kohta ohi tältä vuodelta.  Luonto alkaa herätä ja puskea uutta.  Se on toiveikasta aikaa. Ollaan mekin toiveikkaita.

                                     71

                 Kumma olo




Joskus  tulee  kummallinen olo. Niinkuin ei oikein tietäisi, mitä pitäisi tehdä.  Keneltäkään ei voi suoraan kysyä, mitä teen.  He eivät kuitenkaan halua vastata.  Eikä kukaan voikaan kenenkään puolesta vastata ja kertoa  mitä pitäisi tehdä.

Kun on aina ollut epävarma ja huono päättämään.  Kerran Tiimarissakin mietin vaikka kuinka kauan , kumman ämpärin ostaisin. Sinisen vai vihreän.  Molemmat olivat kauniita.  Toinen näytti veden siniseltä ja toinen ruohon vihreältä.  Miksen ostanut molempia, kun kerran olivat kauniita.  Hintakaan ei päätä olisi huimannut.  Mutta kaksi eri väristä ei oikein ajatuksena tuntunut hyvältä.  Ihan kahjoa ajattelua.  Mutta niin totta.  Olen huono tekemään päätöksiä.

Kun pitää miettiä, mitä ruokaa tehtäisiin, vielä joka päivä sama juttu.  Päätöksiä toisensa jälkeen.

Kun joku muu vain voisi päättää.

Haluaisin siivota vaatehuoneen.  Sen olen päättänyt, mutta en haluaisi tehdä sitä yksin. En haluaisi päättää sitä, mihin niitä tavaroita sitten laitettaisiin.

Haluaisin poistaa koko kirjahyllyn olohuoneesta.  Se on mieheni joskus neljäkymmentä vuotta sitten ostama. En voi sitäkään pois heittää, kun se ei ole minun.  Mihin ne kaikki lukemattomat kirjat sitten laitettaisiin...

Haluaisin siirtää television eri seinustalle, mutta sitten johdot eivät ylettyisi.
En siis voi oikeastaan näistäkään asioista päättää.

Mitä teen työni kanssa joka ei edes ole oikea työ, vaan työkokeilu.  Jatkanko vai vaihdanko paikkaa välillä.  Toisaalta sitten paikan vaihto tuntuu turhauttavalta, koska se kestää vain pari viikkoa, tavallaan loppuisi juuri kun olisin vasta päässyt asiaan.

Miksi elämä ei ole kuudessakymmenessä vuodessakaan  yhtään helpottunut?

Aina ratkaistava paljon erilaisia ongelmia. 

En kyllä ollenkaan kadehdi nuoria ihmisiä, joiden pitäisi päättää, mikä heistä tulee isona.
Tosin sen kyllä osasin päättää jo kolme vuotiaana, että minusta tulee parturi-kampaaja. Se kestikin neljäkymmentä vuotta.

                      70

                 Paluu





Aikaa on kulunut ja paljon vettä virrannut Tammerkoskessa viime kerrasta.  Jotenkin uskoin tämän haihtuneen jonnekin kaukaisuuteen ja unohduksiin, mutta eipä ollutkaan.

Tässä on taas tapahtunut kaikenlaista. Hommat ovat muuttuneet pariinkin kertaan.

Joskus olin spontaani, enkä juuri miettinyt tekemisieni asioiden vaikutusta elämääni. Tai tulevaisuuteeni.  Nyt kun ikää on alkanut pahus vieköön kertyä enemmän, tulee jotenkin varovaisemmaksi.  Pohtii sitäkin, mitä muut meinaavat.  Vaikka eipä se muille elämäni pitäisi kuulua.

On kuitenkin otettava huomioon toisetkin.  Ainakin samassa osoitteessa asuvat ihmiset.  Mutta elämäni ei kovin radikaalisti muuttunut.

Luovuin autostani ja olen liikkunut viime aikoina julkisilla.  Ilmastoteko kai sekin tavallaan, mutta koin että vanhan ison auton vakuutukset ja ylläpito oli turhan kallista.  Kaikkeen tottuu.  Poikkileikkaus ihmisistä löytyy aamuliikenteen busseissa. Mielenkiintoisia keskusteluja kuulee puolessa tunnissa melkein päivittäin.


Nyt killun vähän " sen ja ton välillä"  En ole vieläkään päättänyt mikä minusta isona tulee.
Olen työkokeilussa vähän erilaisella alalla ja sekin kohta päättyy.

Mutta kun ei ole sellainen olo, että juuri tämä on sitä, mitä haluan tehdä.

Toisinaan mietin, että olinko sittenkin hullu, kun lopetin tutun työni, jota ainakin omasta mielestä osasin ihan sujuvasti.  Mutta ihmisen pitää haastaa itseään uusiin asioihin.  Sillä tiellä jatketaan.

Kuusikymppiä pätkähtää mittariin kohtapuoliin.  Peilistä katsoo aikuinen nainen.  Kilometrejä tullut jo talsittua.  En enää nuori tahtoisi ollakaan.

  Mielenkiinnolla uutta kohti.

                                        69



                                Talo maalla



Tytär osti talon.  Kolmessa päivässä ideasta omistajaksi.  Se on nopeaa toimintaa todellakin.  Itsekin olin aikanaan aika nopea käänteissäni.  Tein päätöksiä intuitiolla ja useimmat niistä olivat loistavia, toiset vähemmän...

Uskallusta ja intoa vaatii asuminen maalla, kun muuttaa kerrostalosta.  Tyttäreni tuntien, hän on erittäin sinnikäs, kun jotain haluaa.  Silloin pienenä hän halusi koiraa niin kovin että sydäntä särki.  Nyt hänellä on koira.  Itsekin joskus mietin koiraa meille, mutta aina se vaan on jäänyt.  Tykkäämme matkustella ja ajattelin, että sitten sille pitää olla hoitaja. Tietysti tyttäret olisivat hoitaneet...
Toinen tytär kun muutti pois täältä meiltä kilometrin päästä, hän hankki kaksi kissaa.

Elämä näköjään heittelee ... me sen mukana täällä ihmeissämme katsomme vierestä.

Itse muutin kolmekymppisenä ihan maalta kaupunkiin.  Kuvittelin, että se olisi jotenkin hienoa.  No enpä tiedä, harvoin käyn oikein kaupungilla, ja silloin tulee mieleen , kuinka mukavaa ja haasteellistakin olisi asua maalla.  Kaipaan kyllä rauhaa ja hiljaisuutta...en koirien kiljuntaa naapurista, tai uteliaita katseita ohi kulkiessa.  Mutta näillä mennään.

Ehkä joskus vielä asun siellä Etelä-Dakotassa maalla... Kukaan ei voi tietää :)