72

           Huhtikuu



 Tämä on sellainen merkittävä kuukausi minulle.  Kevät tekee tuloaan ( paitsi tänävuonna kun on joka toinen päivä lumisadetta )  Olen itse syntynyt Huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä.  Vapun aaton aattona.  Se oli aina hauskaa juhlia jo päivä ennen vappua ja sitten uudestaan oikeaa  aattoa.  Serpentiinejä, ilmapalloja ja vappuhuiskuja.  Simaa ja munkkeja.  Oli kevät ja sai laittaa pikkukengän saapikkaiden ja kumisaappaiden jälkeen jalkaan.  Askeleet tuntuivat kevyiltä, piti ihan hypellä.

  Meillä on ollut tapana mennä mieheni kanssa  vapun aaton aattona syömään Näsinneulaan. Kun on syntymäpäivä.  Nyt ei sitten mennäkään.  On korona.   Ravintolat ovat kiinni.

  Täytän tasavuosia.  Kuusikymmentä.  Se aiheuttaa väristyksiä sieluni sopukoissa.  Se on vaan numeroita, sanovat he, jotka ovat nuorempia.  Mutta odottakoot vaan, ei se kivalta tunnu.  Miksi ikääntyminen aiheuttaa  niin paljon tunteita, varsinkin negatiivisia..  Onko niin, että elämä on kuitenkin jo puolet eletty,  elämän ehtoopuoli alkaa lähestyä.  Ei ole enää mitään niin jännittävää, mitä voisi tapahtua,  onko kaikki niin nähty.

Toisaalta, ei tarvitse todistella enää kenellekään mitään.  Ei tarvitse näyttää, nuoremmalta kuin on, koska se vaan on mahdotonta.  Maan vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja se on kestettävä.
  Mitä se haittaa, vaikka on ryppyjä silmien ympärillä.  Maksaläiskiä käden selässä ja kasvoilla (sanon niitä pisamiksi)
 En haluaisi ollakaan nuori.
En pystyisi kävelemään korkkareilla, en oikeastaan ole koskaan pystynytkään.  Varpaat puutuvat.
  Viimeisin muoti on leggingsit, jotka ovat liian paljastavat, onneksi niitäkään ei ole pakko pitää.  Tekokynsiä en ota enää uudelleen, kerran on ollut. Hankalaa oli leipominen.
Tekoripset pitäisi huoltaa, ja se taitaa olla turhan kallista,  oikeastaan aika turhaakin.  Hiuksia en ole antanut tulla harmaiksi.  Muistan kun äitini lakkasi värjäämästä, ja silloin hän muuttui mammaksi kertaheitolla.  Ja koska en ole mamma, en anna hiusteni tulla harmaiksi.

Huhtikuussa ovat syntyneet myös kaksoseni. 9 päivää ennen kuin syntymäpäiväni on.  Olemme Oinaita ja Härkiä, riippuu horoskoopista.  Päntäpäisiä ja maanläheisiä taiteilijoita.

Huhtikuussa Prince kuoli.  Silloin satoi lunta.

Huhtikuu on erityinen kuukausi.  Se on kohta ohi tältä vuodelta.  Luonto alkaa herätä ja puskea uutta.  Se on toiveikasta aikaa. Ollaan mekin toiveikkaita.

                                     71

                 Kumma olo




Joskus  tulee  kummallinen olo. Niinkuin ei oikein tietäisi, mitä pitäisi tehdä.  Keneltäkään ei voi suoraan kysyä, mitä teen.  He eivät kuitenkaan halua vastata.  Eikä kukaan voikaan kenenkään puolesta vastata ja kertoa  mitä pitäisi tehdä.

Kun on aina ollut epävarma ja huono päättämään.  Kerran Tiimarissakin mietin vaikka kuinka kauan , kumman ämpärin ostaisin. Sinisen vai vihreän.  Molemmat olivat kauniita.  Toinen näytti veden siniseltä ja toinen ruohon vihreältä.  Miksen ostanut molempia, kun kerran olivat kauniita.  Hintakaan ei päätä olisi huimannut.  Mutta kaksi eri väristä ei oikein ajatuksena tuntunut hyvältä.  Ihan kahjoa ajattelua.  Mutta niin totta.  Olen huono tekemään päätöksiä.

Kun pitää miettiä, mitä ruokaa tehtäisiin, vielä joka päivä sama juttu.  Päätöksiä toisensa jälkeen.

Kun joku muu vain voisi päättää.

Haluaisin siivota vaatehuoneen.  Sen olen päättänyt, mutta en haluaisi tehdä sitä yksin. En haluaisi päättää sitä, mihin niitä tavaroita sitten laitettaisiin.

Haluaisin poistaa koko kirjahyllyn olohuoneesta.  Se on mieheni joskus neljäkymmentä vuotta sitten ostama. En voi sitäkään pois heittää, kun se ei ole minun.  Mihin ne kaikki lukemattomat kirjat sitten laitettaisiin...

Haluaisin siirtää television eri seinustalle, mutta sitten johdot eivät ylettyisi.
En siis voi oikeastaan näistäkään asioista päättää.

Mitä teen työni kanssa joka ei edes ole oikea työ, vaan työkokeilu.  Jatkanko vai vaihdanko paikkaa välillä.  Toisaalta sitten paikan vaihto tuntuu turhauttavalta, koska se kestää vain pari viikkoa, tavallaan loppuisi juuri kun olisin vasta päässyt asiaan.

Miksi elämä ei ole kuudessakymmenessä vuodessakaan  yhtään helpottunut?

Aina ratkaistava paljon erilaisia ongelmia. 

En kyllä ollenkaan kadehdi nuoria ihmisiä, joiden pitäisi päättää, mikä heistä tulee isona.
Tosin sen kyllä osasin päättää jo kolme vuotiaana, että minusta tulee parturi-kampaaja. Se kestikin neljäkymmentä vuotta.

                      70

                 Paluu





Aikaa on kulunut ja paljon vettä virrannut Tammerkoskessa viime kerrasta.  Jotenkin uskoin tämän haihtuneen jonnekin kaukaisuuteen ja unohduksiin, mutta eipä ollutkaan.

Tässä on taas tapahtunut kaikenlaista. Hommat ovat muuttuneet pariinkin kertaan.

Joskus olin spontaani, enkä juuri miettinyt tekemisieni asioiden vaikutusta elämääni. Tai tulevaisuuteeni.  Nyt kun ikää on alkanut pahus vieköön kertyä enemmän, tulee jotenkin varovaisemmaksi.  Pohtii sitäkin, mitä muut meinaavat.  Vaikka eipä se muille elämäni pitäisi kuulua.

On kuitenkin otettava huomioon toisetkin.  Ainakin samassa osoitteessa asuvat ihmiset.  Mutta elämäni ei kovin radikaalisti muuttunut.

Luovuin autostani ja olen liikkunut viime aikoina julkisilla.  Ilmastoteko kai sekin tavallaan, mutta koin että vanhan ison auton vakuutukset ja ylläpito oli turhan kallista.  Kaikkeen tottuu.  Poikkileikkaus ihmisistä löytyy aamuliikenteen busseissa. Mielenkiintoisia keskusteluja kuulee puolessa tunnissa melkein päivittäin.


Nyt killun vähän " sen ja ton välillä"  En ole vieläkään päättänyt mikä minusta isona tulee.
Olen työkokeilussa vähän erilaisella alalla ja sekin kohta päättyy.

Mutta kun ei ole sellainen olo, että juuri tämä on sitä, mitä haluan tehdä.

Toisinaan mietin, että olinko sittenkin hullu, kun lopetin tutun työni, jota ainakin omasta mielestä osasin ihan sujuvasti.  Mutta ihmisen pitää haastaa itseään uusiin asioihin.  Sillä tiellä jatketaan.

Kuusikymppiä pätkähtää mittariin kohtapuoliin.  Peilistä katsoo aikuinen nainen.  Kilometrejä tullut jo talsittua.  En enää nuori tahtoisi ollakaan.

  Mielenkiinnolla uutta kohti.